Lauantai 18.4.2009: Väsynyt turisti ei turhia kysele

Aamuinen näky Pjongjangiin on rauhallinen. Leveä katu hotellin takana on täynnä töihin käveleviä ihmisiä. Kun hetken jaksaa seisoa paikoillaan, näkyy myös muutama auto (Mersuja tietysti) ja pari bussia.

Päivä on buukattu täyteen perusnähtävyyksiä, mutta alun perin saamaamme matkaohjelmaa noudatetaan vähän sinne päin. Paikalliset oppaat saattavat hetkenä minä hyvänsä tehdä muutoksia kiertoajeluun. Bussina toimii koko matkan ajan sama, vasemmanpuoleiseen liikenteeseen suunniteltu ajoneuvo. Suuria ongelmia puoleisuus tuskin kuskille aiheuttaa, liikennettä kun ei ole ruuhkaksi asti. Vilkkaimmissa risteyksissä liikennevalojen virkaa toimittavat liikenteenvalvojatytöt, jotka valitaan tehtäviinsä kauneuskilpailun perusteella. Robottimaisesti kääntyilevät tyttöset hoitavat pestiään kunnes menevät naimisiin, jonka jälkeen muuta uraa on helppo luoda hyvien referenssien ansiosta.

Kolme päivää ennen tuloamme, 15. huhtikuuta, maassa on ollut vuoden suurin juhlapäivä, Auringon juhla eli Suuren Johtajan syntymäpäivä. Ei siis mikään ihme, että vieraillessamme päivän alkajaisiksi Kim Il Sungin syntymäkodissa alueelle virtaa tasaiseen tahtiin juhlapukuisia paikallisia siisteissä pari-, kolmi- tai nelijonoissa. Elokuvalavasteelta vaikuttava tönö ei ole ulkomaalaisesta läheskään niin kiinnostava kuin se toiminta, mikä tuntuu olevan meneillään vastakkaisella, metsän peittämällä rinteellä. Mitään emme pääse näkemään, ainoastaan kuulemaan metsissä kajahtelevaa koreankielistä palopuhetta.

”Tuhannen maiseman paikasta” ajamme tutustumaan Pjongjangin metroon. Tai oikeastaan vain kahteen asemaan, Gloryyn ja Revivaliin. Yksikään ryhmämatkalainen ei ole todistetusti nähnyt enempää kuin nämä kaksi asemaa, joten koko metron olemassaolo sellaisena kuin sen kartta meille esitetään, on kyseenalainen. Kahden komeasti koristellun edustusaseman jälkeen on edelleen hieman hankala olla vakuuttunut. Kun nimittäin valumme väljänä ryhmänä ensimmäiselle asemalle, laiturille tulee metrovaunu, joka ei lähde liikkeelle, ennen kuin olemme kaikessa rauhassa kuvanneet ja lorvineet laiturilla. Samaan vaunuun, jonka senkin takapäätyä koristavat isä- ja poika-Kimin kuvat, kanssamme ei tule yhtään paikallista. Pois metrosta hypätään yhden pysäkin jälkeen. Metrosysteemi ydinsuojavalmiuksineen on toki todella vakuuttava ja rullaportaiden pituus vähän toista maata kuin Helsingissä. Yksien portaiden aikana kaiteella tulee vastaan noin viisi kovaäänistä, joista pauhaa kuultavalla volyymilla kansallismielistä musiikkia.

Suihkulähdepuiston ja kirjaston (”30 miljoonaa kirjaa”) toljottelun jälkeen suuntaamme pohjoiskorealaisille miltei kaikkein pyhimpään paikkaan, 30 metriä korkealle Kim Il Sungin pronssipatsaalle. Auringossa kiiltelevä pysti katsoo käsi ojossa alas kaupunkiin taustallaan kaikkien korealaisten kehto, Paektu-vuori. Tilanteessa on hymy herkässä, mutta nauraa ei saa, muuten koko matka saattaa päättyä ennen kuin on alkanutkaan. Sen sijaan koko porukka astuu hartaan hiljaisuuden vallitessa pystin eteen ja kolme ryhmämme jäsentä käy laskemassa kukkapuskat patsaan eteen. Sitten kumarretaan, mahdollisimman syvään. Jos kumarrus jää liian matalaksi, saattavat oppaamme ja muut paikalliset suuttua, ja sitähän kukaan ei tahdo tehdä. Kumartelun jälkeen saa kuvata, mutta vain niin, että koko patsas tulee kuvaan
kokonaisena. Tämä tuntuu olevan oppaallemme todella tärkeä asia, mutta siitä huolimatta reissun päätteeksi saatavalla videolla pysti näkyy vain puoliksi.

Vielä ”maailman korkein” Riemukaari (3 metriä korkeampi kuin Pariisissa, tietysti), kolmea valtiojohtoista televisiokanavaa palveleva radiotorni ja sitten lounaalle, jossa saamme tutustua ensimmäistä kertaa pohjoiskorealaiselle keittiölle tyypilliseen asiaan, uppopaistamiseen. Viiden päivän aikana huomaan, että kaikkea voi todellakin friteerata. Mulperipuunlehti hädin tuskin maistuu rasvan alta, mutta idea on ihan kiva.

Iltapäivällä tahti vain kiihtyy. Puolueen perustamisen monumentti muistuttaa betonibrutalismissaan erehdyttävästi burtonilaisen Gotham Cityn lavasteita. Se on sijoitettu kaupunkikaavassa vastapäätä toisella puolella jokea olevaa Kim Il Sungin patsasta. Sattumoisin myös kovaonninen 150-kerroksinen hotelli osuu samalle linjalle, mutta siitä ei tietenkään puhuta. Samalla kerralla alkaa tulla selväksi eräs tyypillinen asia: jokaisen monumentin, näyttelyn tai esityksen jälkeen meillä on mahdollisuus ostaa matkamuistoja tai paikallista taidetta (väistän kiusauksen käyttää lainausmerkkejä edellisessä). Ensimmäisenä päivänä myyntitiskeillä vierailu ja seinille toljottelu on erilaisissa kulttuurikeskuksissa ihan piristävää, toisena ja kolmantena se jo puuduttaa. Tavarat ovat miltei poikkeuksetta samat joka paikassa.

Suuren Johtajan syntymäpäivän aikoihin Pjongjangissa järjestetään myös suuri kukkanäyttely, joka rakentuu tasan kahden kukan ympärille. Kimilsungia on Indonesian hallitsijan Suuren Johtajan mukaan nimetty orkidea. Kimiljongia puolestaan heleän punainen begonia. Kolmikerroksinen rakennus on täynnä eri tahojen rakentamia asetelmia, joissa kimilsungiat ja kimjongiliat kukkivat valtoimenaan ja hyvässä järjestyksessä. Meille sattuu poikkeuksellisen innokas ja hyvää englantia puhuva opas-tyttönen, joka toivoo meidän kirjoittavan ajatuksiamme näyttelystä vieraskirjana kierroksen lopuksi. En voi vastustaa kiusausta ja kirjoitan suomeksi: ”Paljon on täällä kukkasia!”. Toinen paikallisista oppaistamme, Mr Kim, pyytää matkanjohtajaamme kääntämään lauseen, joka pienen kakistelun jälkeen tekee työtä käskettyä. Kimin naama venähtää ikävästi. Ilmeisesti sarkasmin viljely ei ollut se juttu tässä vaiheessa sitten kuitenkaan.

Ennen illallista meidät viedään vielä katsomaan akrobatia-esitystä, joka on oikein mainio. Trapetsitaiteilijoiden katsominen livenä kun on ihan eri juttu kuin televisiosta toljottaminen. Esityksessä kaikki ulkomaalaiset istutetaan samalle alueelle ja näemme ensimmäistä kertaa kaikki ne turistit, jotka tulemme tapaamaan myöhemmin monta monituista kertaa monumenttien äärellä ja ruokapaikoissa. Pari venäläistä miestä on lomalla Siperiasta (pun intended), kaksi ranskalaista nuorta miestä puolestaan on lähtenyt huvin vuoksi Pekingistä Pohjois-Koreaan. Paljon kertoo se, että valtavassa sirkus-rakennuksessa on sisäarkkitehtuuri kohdillaan ja olutta saa viedä katsomoon asti, mutta vessa ei taaskaan vedä, eikä hanoista tule vettä. Onneksi jokainen on oppinut jo kantamaan mukanaan käsiendesinfiointiainetta.

Illallinen on hauska omatoimitapaus, pääsemme nimittäin valmistamaan jokainen itse paikallisen version hotpotista. Oma keitto onnistuu niin hyvin, että voisin vedellä mieluusti vielä toisenkin annoksen. Maha on vain vielä niin täynnä lounaasta, että nälkä tuntuu kaukaiselta asialta. Illan päätteeksi hotellissa kapuamme vielä toisen tornin pyörivään näköalaravintolaan. Olemme tyhjän ravintolan ainoat asiakkaat gintoniceinemme, mutta lopulta paikalle osuu myös kunnianarvoisa puolueen jäsen kahden naisensa kanssa. Näkymä ikkunoista ei ole niin pimeä kuin matkaoppaissa on uhkailtu, sillä kaikki monumentit on poikkeuksetta valaistu oikein hienosti. Kaduille ei tietenkään ole niin väliksi.