Sunnuntai 19.4.2009: No photo, no Sisu

Aamuvarhaisella ohjelmassa on Kim Il Sungin hallintopalatsi, joka vuoden 1994 jälkeen on palvellut Suuren Johtajan viimeisenä lepopaikkana. Mausoleumiin ei niin vain kävellä sisälle, turisteille on varattu mahdollisuus vierailuun vain lauantaisin ja tiistaisin kello 9.00. Paikallisillekin vierailu on iso, kerran elämässä -tilaisuus, joka on mahdollinen vain kansan eliitti-osalle, jota tekisi oikeastaan mieli nimittää pinssiluokaksi rintapielen koristuksen mukaan. Pinssit kiiltävät, jonot suoristuvat ja ilmeet ovat poikkeuksellisen vakavia. Kameroita ja käsilaukkuja ei tietenkään saa viedä sisälle, mutta olen miltei menettää malttini, kun toisessa turvatarkastuksessa taskut tyhjennetään aivan kaikesta. Poden nimittäin kiusallista yskää, enkä todellakaan himoitse röhinäkohtausta ruumiin äärellä. Armoa ei: Sisu-pastillit jäävät turvamiehelle, saan neuvoteltua luvan kaataa askista kaksi pastillia taskun pohjalle. Samoin verkkoon jäävät kammat, kynät, tupakka-askit ja nenäliinapaketit. Puoliksi käytetyt paperiliinat saavat sentään jäädä.

Puolestatoista tunnista kuluu tunti edestakaiseen matkaan liukuportaissa ja liukukäytävillä, ihan totta. Hitaasti rullaavalla käytävällä on aikaa katsella mausoleumista palaavia korealaisia. Monen nuoren koulutytön poskilla on kyyneliä, miesten katseet ovat tiukasti eteenpäin. Sydämessä palaa myös mausoleumi-opasnaisella, jonka koreankielisen puheen viesti ei jää epäselväksi. Moista vilpitöntä äänen väräjöintiä ja paatosta en ole tainnut koskaan kuullakaan, mutta tyhjään marmorisaliin se sopii kuin nakutettu. Lyhyen esittelyn jälkeen pääsemme kiertämään balsamoitua ruumista erittäin hämärästi valaistussa korkeassa huoneessa. Kumarruksia tulee yhteensä kolme, kaikilla muilla lasiarkun sivustoilla paitsi pääpuolella, joka ohitetaan niin rivakasti kuin mahdollista. Ryhmämme suoriutuu neljän hengen pienoiskummaruksista varsin kiitettävästi, harjoitus tekee mestarin.

Mausoleumista on hyvä matkaa marttyyrien hautausmaalle, joka on sijoitettu aikoinaan niin, että Suuri Johtaja pystyi näkemään sotilastoveriensa viimeiset lepopaikat suoraan työhuoneensa ikkunasta. Kukkulalta onkin upeat näköalat ja hautuumaa muistomerkkeineen Taesong-vuorella vaikuttava. Samaisella vuorella on myös buddhalaistemppeli, jota käymme katsomassa. Innostus lopahtaa nopeasti, sillä tästä paikasta on luostari ja historia kaukana. Syykin selviää: paikkaa on ”korjailtu” ja ”restauroitu” kovasti sodan jälkeen. Ilmankos kaikki kiiltää uutuuttaan.

Lounaan jälkeen olisi tarkoitus lähteä ajelemaan kohti Myohyang-vuorta ja maaseutumaisempaa osaa maasta. Paikalliset oppaamme tekevät kuitenkin yhden ohjelmanmuutosyllätyksistään ja ennen bussimatkaa käymme katsastamassa vielä Pueblo-laivan, josta pohjoiskorealaiset ovat poikkeuksellisen ylpeitä. Kyseessä on vuonna 1968 kaapattu amerikkalainen vakoojalaiva, jonka kiinnisaaminen aiheutti 11 kuukauden pituisen diplomaattisen ja poliittisen draaman keskellä kylmintä sotaa. On mielenkiintoista kuulla pohjoiskorealaisten versio tapahtumien kulusta, mutta vierailun alussa esitettävä parikymmenminuuttinen filmi saa suupielet nykimään. Harmittelen ainoastaan kopion saannin mahdottomuutta.

Parin tunnin ajomatkan päässä sijaitseva Myohyangin ulkoilualue on kuuluisa kahdesta ”ystävyysnäyttelystään”, mutta ne on säästetty suuruudessaan huomisaamuksi. Ennen illallista meille on luvattu mahdollisuus kävellä luonnossa, mutta epäilys herää jo ”polun” päässä: se on nimittäin puhdasta asfalttia. Muutaman kymmenen metrin ylösnousu paljastaa myös oppaillemme odottamattoman asian, rakennustyömaan. Luontoa muokataan kesäksi kovalla kädellä ja raksamiehet ovat runnoneet luonnonmukaisemman pienen polun mahdottomaksi kulkea. Oppaamme säikähtää tilannetta ja kieltää ehdottomasti kuvien ottamisen. Liekkö syynä sunnuntaityö vai länsimaisin silmin työturvallisuudesta viis veisaavat olosuhteet? Seitsemän henkeä lähtee kiipeämään kameramiehen perässä kiertotietä ylöspäin ja hetken purojen yli hyppely on aivan hauskaa. Kun pääsemme pisteeseen, josta ei enää pääse eteenpäin, ehdin ihailla kahden sekunnin ajan korealaista metsämaisemaa. Ylöspäin vilkaisu paljastaa kuitenkin totuuden: ylhäällä hiekkaisen vuoren rinteellä on Rakasta Johtajaa Kim Jong Iliä ylistävä teksti. Miten ihmeessä ne pääsevätkin kirjoittamaan mitä kummallisimpiin paikkoihin noita juttujaan?

Illalla ruokailun jälkeen hotellissa ei ole oikein muuta tekemistä kuin juoda halpaa alkoholia (olut 30 senttiä 640 millilitran pullo, viinapullo 3 euroa) ja pelata biljardia. Muita asiakkaita ei näy. Pidän kameran koko illan mukanani ja ensimmäistä kertaa joku pyytää minua poistamaan ottamani kuvan. Kyseessä on respassa työskentelevä tyttönen, joka suuttuu tosissaan ottaessani yleiskuvaa pelaavasta hotellin henkilökunnasta. Vältän kameran lopullisen särkymisen poistamalla kuvan kiltisti ja kohautan samalla harteitani, otos kun ei ole erityisen hyvä. Kasvojen esilletulo suomalaisen turistin matkamuistoalbumissa tuntuu olevan tytölle kuitenkin elämän ja kuoleman kysymys.