Aamulla oloni on rehellisesti sanoen hirvittävä, mutta raja-aluetta ja Kaesongia ei oikein voi jättää väliin. Siispä aamiainen välistä ja bussiin nukkumaan toivoen antibiootin vikkelää vaikutusta. Mielessäni pyörii vahvana Park Chan-wookin Joint Security Area -leffan (2000) tunnelma. Elokuva taisi olla ensimmäinen kosketukseni Pohjois- ja Etelä-Korean väliseen kysymykseen ja taustatiedottomanakin katsottuna vaikutti kovasti haluun tietää asiasta enemmän. Päivä on kylmä ja sateinen, bussissa vetää taas. Varsin elokuvallista siis.
Liikenteenohjaajatytöt ovat pukeutuneet sateen kunniaksi tyylikkäisiin valkoisiin kumisaappaisiin ja läpinäkyvään sadetakkiin. Vuorot ovat kuulemma näin huonolla säällä puolen tunnin mittaisia ja vahdinvaihtoja osuukin silmiin muutama. Aamuvarhaisella pongaan myös ensimmäistä kertaa pienen pakettiauton, jonka katolla on kuusi ämyriä. Niistä pauhaa työläisiä kannustavaa puhetta ja musiikkia. Rokkia tämä kansa ei tunnu tuntevan, karaoke- ja klassiselta pohjalta mennään.
Matkalla Kaesongiin, vanhaan Koryo-imperiumin pääkaupunkiin, matkanjohtajamme kertoo Korean historiasta ennen viime vuosisataa. Pohjois-Korean hallintomallin alle on totisesti hautautunut paljon kiinnostavaa historiaa ja kulttuuria, jota ei ole joko osattu tai haluttu säilyttää. Näkemämme buddhalaistemppelit olivat asiasta melko surullisia esimerkkejä. Maaseudullakaan ei näy mitään 50 vuotta vanhempaa, taloja koristavat vain iskulauserivistöt ja tien varressa näkyy propaganda-tauluja. Eikä luontoa todellakaan ole säästetty Suuren ja Rakkaan Johtajan opastukselta, kuten Myohyangin reissu todisti. Matkan aikana bussin matkustusluvat tarkistetaan kolmesti. Tavalliselle kansalaiselle voi kuvitella matkaamisen olevan käytännössä mahdotonta, sen verran montaa lupaa ja lappua kaupungista toiseen siirtymiseen tarvitaan.
Panmunjonin raja-alueella saamme oppaaksi upseerin, jonka kivinen ilme sulaa heti alkuvaiheessa alueen pienoismallin äärellä. Tunnelma on jäykän Pjongjangin jälkeen hämmästyttävän rento, vaikka onkin kyse sotilasalueesta. Ryhmän vähän vanhemmat jäsenet fiilistelevät historiallisten neuvottelupöytien äärellä, minua kiinnostaa enemmän itse neljän kilometrin levyinen rajavyöhyke itsessään. Molemmilla puolilla on myös siviiliasukkaita, Pohjois-Korean puoleisessa kylässä sata ihmistä viljelee maata. Alue on niin hyvin rauhoitettu ihmisen muusta toiminnasta viimeisten vuosikymmenten aikana, että siellä viihtyy liuta uhanalaisia eläimiä. Onkin esitetty, että kun Koreat yhdistyvät, alue säilytettäisiin ”Rauhan kansallispuistona”.
Tämäkään alue ei ole säästynyt Suuren Johtajan vierailulta ja monumentilta. Näköispatsasta ei ole, mutta nimikirjoitus kiveen hakattuna kuitenkin. Saan suostuteltua upseerin yhteiskuvaan kanssani kivipaaden edessä, mistä seuraa likipitäen fanitapaamiseen verrattava tapahtumaketju ryhmän sisällä. Pääsemme myös sisälle rajan pinnassa oleviin neuvotteluparakkeihin ja tiirailemme ”amerikkalaisten” puolelle. Noinkohan näemme oikean rajan, Etelä-Korean puolella kun ei liikahda lehtikään.
Kaesongissa lounastaessa teen häkellyttävän havainnon: täällä naiset ajavat polkupyörällä! Olen lukenut matkaoppaista ja matkanjohtajamme vahvistaa, ettei ainakaan pääkaupungissa moinen vaarallinen matkustustapa ole hameväelle sallittua. Mutta täällä leidit polkevat siinä missä miehetkin ja hyvältä näyttää. Koryo-valtion historiasta kertova museo on raskas pettymys ja kun sääkin on kamala, ei muutama keveästi restauroitu rakennus jaksa innostaa. Sisällä ei näekään mitään, sillä taas säästetään sähköä.
Takaisin Pjongjangissa ajatetaan suoraan Lastenpalatsiin. Aiemmin meille on kerrottu, että Lastenpalatsi on harrastuskeskus, jossa lapset saavat harrastaa valitsemaansa taide- tai urheilulajia viisi kertaa viikossa kolmen tunnin ajan. Viisitoista tuntia viikossa kuulostaa hieman rankalta vapaaehtoiseksi harrastukseksi, mutta ainakin keskus tuottaa joka viikko tiistaisin tunnin mittaisen esityksen. Yrittäkääpä tehdä sama perässä Suomessa muutoinkin kuin kahdesti vuodessa. Valitettavasti olemme melkein myöhässä, emmekä ehdi kiertää rakennusta sen enempää, vaan kävelemme suoraan esitykseen. Samat tutut venäläis- ja ranskalaisturistit ovat täälläkin läsnä, muuten sali on täynnä pioneerilapsia ja vanhempia.
Esityksessä on kiinnostavaa se tanssityyli, joka on mitä ilmeisimmin kehittynyt eristyksissä olevassa valtiossa 50 vuoden aikana. Koreografiat yhdistävät aasialaista tanssia, teatterieleitä ja hieman yllättäen elementtejä venäläisistä kansantansseista. Pyöriminen tuntuu olevan kova juttu, jolle taputetaan joka käänteessä, varvastossut on kuitenkin jätetty kotiin ja piruetit vedetään tasaisin jaloin. Esitys sisältää muutoin jonkin verran laulua (kohtuullisen korkealta laulettua kuoro-sellaista), voimistelua ja orkesteriesityksiä. Kajakum-kansallissoitin näyttää isolta kanteleelta, mutta ääni on huomattavasti miellyttävämpi, ilmeisesti isomman kaikukopan ansiosta. Sähkökitaroitakin pongaan kaksi (molemmat tyttöjen käsistä), mutta niiden ääni jää kuulumatta täysin. Hyvä fiilis esityksestä ei millään muotoa jää, lahjakkailta lapsilta kun tuntuu puuttuvan se kaivattu tekemisen ilo. Taitoa kyllä löytyy, mutta kyllä alle 17-vuotiaiden pitäisi saada tekemisistään nauttiakin, eikä ainoastaan suorittaa.
skip to main |
skip to sidebar
Muistiinpanojen pohjalta jälkikäteen kirjoitettu kuvaus matkasta Korean demokraattiseen tasavaltaan 17.-22.4.2009. Kuvien ja tekstin linkitys tai lainaus ilman kirjoittajan lupaa on ehdottomasti kielletty.
Julkaisuohjelman asetuksista johtuen tekstit ovat ajallisesti takaperoisessa järjestyksessä. Jos haluat lukea kronologisesti oikein, klikkaa Päiväkohtaiset-otsikon alla olevia päivämääriä.
Palaute ja kysymykset osoitteeseen majsiik at utu piste fi.