Viihdyttävä rajashow loppuu aikanaan ja pääsemme lopulta jopa jaloittelemaan asemalle. Saamme tutustua matkan aikana tutuksi tulevaan vessapaperittomaan, vetämättömään ja vedettömään vessaan. Samoin ehdin äimistellä odotushallin seinällä olevaa Kim Il Sung – Kim Jong Il -kuvaparia. Paikalliset pelaavat korttia tuoleilla ja sohvilla, jollaiset olen nähnyt viimeksi oppilaskuntamme tiloissa lukion kellarissa. Rakennuksessa ei ole valoja, mikä on sekin erittäin harvoin poikkeuksen tuottava sääntö. Ostan alakerran matkamuistotiskiltä kolme pinssiä ja ”rakkaan johtajan” Kim Jong Ilin vuonna 1973 kirjoittaman mestariteoksen On the art of the cinema. Yhteishinta 2,70 euroa.
Meidät paimennetaan takaisin vaunuun ennen kuin junaan päästetään enemmän paikallisia matkustajia. Ensin tulevat upseerit perheineen, sitten paremmin pukeutuneet puolueen virkailijat, sitten se tavallinen kansa. Pukeutumistyyli tulee nopeasti selväksi. Armeijan khaki-vihreää, puolueen Mao-tyylisesti leikattuja mustia pukuja ja vanhahtavia pusakoita. Aseet ovat avoimesti armeijan sotilailla esillä. Kengissä, etenkin naisten korkkareissa, on sentään jotain vaihtelua, ehkäpä niistä voikin päätellä sen todellisen yhteiskunnallisen statuksen, onko varaa tuontikenkiin vai ei. Kaikkien vasemmassa rintapielessä on ”hyvän kansalaisen” Kim Il Sung -merkki. Haen katsekontaktia ohi kulkeviin ihmisiin, muutamat jopa uskaltavat katsoa pidempään takaisin.
Maisema muuttuu täysin, kun juna jatkaa matkaa pohjoiskorealaisen maaseudun läpi. Ruskeansävyistä peltoa, elottomia kukkuloita. Ihmisiä jonkin verran pyöräilemässä, mutta lähinnä kävelemässä pitkin leveitä asfalttiteitä. Eikä aluksi yhtään autoa. Sitten näkyy yksi ja toinen. Siinäpä ne vähään aikaan. Traktorit on saatu moneen kertaan näytettynä Venäjältä, yhdessä palaa moottori ja sen ympärillä ihmettelee tulta viisi miestä vailla sammutusaikeita. Yksittäiset ihmiset kykkivät valtavilla pellolla ja etsivät todennäköisesti syötävää.
Kituvan joen varrella on tiilentekijäjoukkoja. Todennäköisesti juuri näitä oli kuvattu viime syksyn Helsingin Sanomien juttuun, joka otsikoitiin ”Se oli selvästi työleiri”. Kyseenalaistan heti ihmiset nähtyäni valtakunnan median johtopäätökset. Tuskinpa Pohjois-Korean kontrollifriikki johto asettelisi työleiriä radan varteen ulkomaisten nähtäväksi, kun pahamaineinen paikallinen Siperia sijaitsee virallisestikin maan koillisosassa. Ihmiset vain ovat yleisesti ottaen huonosti ravittuja (edellinen nälänhätä koettiin vuonna 2007) ja velvoitetaan maan ideologian mukaisesti työhön kuutena päivänä viikosta. Kuivalla ja kituvalla maaseudulla työviikko on taatusti seitsemänpäiväinen. Näky on silti epätodellinen, selkeä köyhyys turruttaa nopeasti kaikki aistit.
Oppaamme yllätykseksi junaan on ensimmäistä kertaa hänen aikanaan liitetty ravintolavaunu Korean puolella. Se täytyy tietysti nähdä. On todella sääli, että kuvaaminen kielletään erittäin rankalla kädellä kun astumme sisään, paikkaa on nimittäin vaikea kuvailla. Ero kiinalaiseen ravintolavaunuun on huikea. Oven vasemman puoleisessa pöydässä istuva mies antaa ylen pöydälle (myöhemmin selviää, että tyyppi on vain tukehtumaisillaan kalanruotoon). Myyntitiskin edessä, kasvot ovelle päin istuu koppalakissaan ja täydessä univormussa poliisi, joka tuijottaa meitä avoimen uteliaasti, vaikka ryhmästämme on jo ihmisiä ruokailemassa paikan päällä. Pöydät ovat täynnä kalanruotoja, jotka on surutta ruokailun jäljiltä jätetty odottamaan siivousta. Ikkunoissa on päivänkakkarakukalliset vihreät leikkimökkiverhot, seinien ja pöytäliinan väri on sininen. Valoja ei tietenkään ole. Kun ajamme tunneliin, vaunuun tulee sysipimeää. Paikallinen Taedonggang-olut 640 millilitran pulloissaan (30 senttiä pullo) sentään on erinomaista. Ilmankos, jos panimo on huhun mukaan siirretty kivi kiveltä Britanniasta Pohjois-Koreaan.
Saavumme Pjongjangiin melkein ajallaan. Ensimmäinen rakennus, jonka tunnistan pimenevän kaupungin silhuetista, on juuri se, josta paikalliset eivät suostu puhumaan. Kyseessä on kaupunkikuvaa joka suunnasta dominoiva 150-kerroksinen, 80-luvulla aloitettu hotellihirvitys, jonka loppuunrakennus kaatui rahapulaan. Sen huipulla on viisi pyörivää ravintolaa ja nostokurki. Kukaan ei ilmeisesti uskalla kavuta hakemaan sitä alas.
Pjongjangin asemalaiturilla meitä ovat vastassa oppaamme Mr Kim ja Toni. He marssittavat meidät erikoistietä ulos ja suoraan bussiin. Aseman etuosa näyttää hämmästyttävän eurooppalaiselta. On autoja ja katulamppuja ja valoa, jopa koristeeksi asti. Hotellimme Koryo sijaitsee kahden minuutin kävelymatkan päässä asemasta, mutta sekin mennään bussilla. Seikka, johon saamme tottua seuraavien päivien aikana ja josta ei neuvotella.
Ennen illallista väsynyt ryhmä saa Mr Kimiltä ohjeet. Sääntösulkeisissa kerrotaan, että hotellista ei lähdetä yksin hortoilemaan mihinkään. Ulos saa mennä kolmen metrin verran, ”sallittu” alue päättyy autokaistaleen rajaavaan kaiteeseen. Hotellissa saa kuvata vapaasti, mutta muuten vain silloin kun Kim kertoo sen olevan ok. Postimerkkejä ei saa liimata itse, sillä niiden täytyy olla suorassa. Puhelu Suomeen maksaa kuusi euroa minuutti (kännykäthän on jo kerätty rajalla pois tai jätetty Pekingiin).
Illallinen on kyllä kaikin puolin positiivinen yllätys. Toisaalta olen niin kuitti, ettei pohjoiskorealainen keittiö ole ensimmäisenä mielessäni. Huoneemme on minkä tahansa standardin mukaan iso ja siinä on jopa tupakointisyvennys näköaloineen. Kaupunki näyttää pimeältä, vastapäisessä talossa näkyy silhuetteja, jotka mielestäni pysyvät paikallaan, vaikka tuijotan niitä herkeämättä kymmenen minuuttia.
Perjantai 17.4.2009, osa 1: Kahvin ja tupakan voimalla rajan yli
Ilmankos junamatka kestää niin kauan, kun rajan ylitykseen on varattu kokonaiset neljä tuntia aikaa. Dandongin puolella kiinalaiset rajavartijat ovat ystävällisiä ja hymyileviä jopa siinä määrin, että kun ruumiinlämmön meiltä mittaava nainen huomaa minun potevan lievää kuumetta, hän jättää sen kategorisesti huomioimatta. Tapamme aikaa Dandongin uutuuttaan kiiltelevässä, valtavassa ja erittäin tyhjässä asemarakennuksessa. Osa porukasta tekee tax free -ostoksia ja pääsemme toteamaan, että Moskovasta tulleiden joukossa on muutama turkkipukuinen etuoikeutettu, jotka pääsevät jopa vaeltelemaan kaupungin puolelle. Meille moista ylellisyyttä ei sallita.
Enpä olisi uskonut, että ensimmäinen asia, joka Pohjois-Koreasta tulee rajajoen ylityksessä näkyviin, on maailmanpyörä. Joen rannalle pystytetty pieni huvipuisto on surullisen nostalginen näky liikkumattomissa, vanhoista lentokoneen osista tehdyissä laitteissa istuvine ihmisineen. Tilanne menee nopeasti ohi, vaunumme pusketaan raja-asemalle, jossa valokuvaus on ehdottomasti kielletty ja aika tuntuu pysähtyneen viidenkymmenen vuoden päähän.
Meille jaetaan kaksi lappua, joissa udellaan perustietojen lisäksi meidät Pohjois-Koreaan kutsunutta tahoa ja kiellettyjä esineitä. Muiden matkojen vastaisesti on tällä kertaa ruksittava yksi kohta kiellettyjen tavaroiden listasta, ”Publications of any kind”. Lapun takapuolelle listaan myös kamerani, iPodini ja erittelen jokaisen neljästä kirjastani. Oppaamme toivoo, että tupakka- ja mustekynälahjukset saavat rajavartijat suhtautumaan leväperäisesti ryhmän matkatavaroihin, eikä niitä pengota pohjia myöten.
Vaunussa ja hyteissä pyörii univormuista päätellen sekaisin rajavartioita, tullimiehiä ja armeijan väkeä. Meidän hyttiimme istahtava tullimies on pieni ja pyöreäkasvoinen, jonka silmissä tuikahtelee varovainen hymy. Tylytys seuraa tulkintani mukaan suurimmilta osin kielimuurista ja tavaroiden penkominen tuntuu melko näennäiseltä. Jokainen meistä otetaan käsittelyyn yksittäin, mutta harrastelijajärkkärini ei tunnu miestä kiinnostavan, saati taskusoittimeni. Ainoa asia, jota kohtaan mies osoittaa mielenkiintoa, on Willoughbyn matkaopas ja siitäkin alkupään karttaosuus. Rinkkaani hän ei halua kajota, vaikka muiden matkalaukut on käytetty auki.
Virallisen osuuden jälkeen seuraa varsin sekava ja hilpeäkin tunti. Hytissämme vierailee tämän tästä pitkähkö, avoimesti hymyilevä upseeri. Syynä ei suinkaan ole vaalea viehätysvoimamme, vaan yläpedille oppaan (tarkoituksella?) jättämät Nescafe-pussit. Kun upseeri hoksaa, että tarjolla on ilmaista kahvia (”kopi”), katoaa paketista nopealla tahdilla puolet, kun mies jakelee pitkulaisia pusseja kuin omiaan. Myös oppaan mukaan varaamat mainosmustekynät tekevät hyvin kauppansa, mutta vain kahdelle valikoidulle miehelle. Tupakkakartonkia sen sijaan ei tullimies uskalla ottaa suoraan vastaan suoraan, vaan pakkaa sen huomaamattomasti loppuvaiheessa laukkuunsa, jonka käy siirtämässä aiemmin hyttiimme vaivihkaa.
Lisäviihdettä rajavirkailijat saavat, kun naisten käsilaukkujen penkomisen yhteydessä kameroita aletaan käydä läpi tarkemmin. Oppaamme on unohtanut poistaa pokkarinsa muistikortilta Afrikan-kuvia, samoin viereisessä hytissä on videolle jäänyt materiaalia perheen pojan ralliautoilusta. Omalta kameraltani käydään läpi edellisenä päivänä räpsityt Peking-kuvat. Ja kaikki nämä kahteen kertaan. Kun nimittäin pitkä upseeri on ”tarkistanut” kameroiden arveluttavan sisällön ja silminnähden nauttinut eksoottisten eläinten katselusta, seuraa sama ruljanssi lyhyen tullimiehen kanssa. Pikakahvista ehditään myös tarjoilla toinen kierros.
Enpä olisi uskonut, että ensimmäinen asia, joka Pohjois-Koreasta tulee rajajoen ylityksessä näkyviin, on maailmanpyörä. Joen rannalle pystytetty pieni huvipuisto on surullisen nostalginen näky liikkumattomissa, vanhoista lentokoneen osista tehdyissä laitteissa istuvine ihmisineen. Tilanne menee nopeasti ohi, vaunumme pusketaan raja-asemalle, jossa valokuvaus on ehdottomasti kielletty ja aika tuntuu pysähtyneen viidenkymmenen vuoden päähän.
Meille jaetaan kaksi lappua, joissa udellaan perustietojen lisäksi meidät Pohjois-Koreaan kutsunutta tahoa ja kiellettyjä esineitä. Muiden matkojen vastaisesti on tällä kertaa ruksittava yksi kohta kiellettyjen tavaroiden listasta, ”Publications of any kind”. Lapun takapuolelle listaan myös kamerani, iPodini ja erittelen jokaisen neljästä kirjastani. Oppaamme toivoo, että tupakka- ja mustekynälahjukset saavat rajavartijat suhtautumaan leväperäisesti ryhmän matkatavaroihin, eikä niitä pengota pohjia myöten.
Vaunussa ja hyteissä pyörii univormuista päätellen sekaisin rajavartioita, tullimiehiä ja armeijan väkeä. Meidän hyttiimme istahtava tullimies on pieni ja pyöreäkasvoinen, jonka silmissä tuikahtelee varovainen hymy. Tylytys seuraa tulkintani mukaan suurimmilta osin kielimuurista ja tavaroiden penkominen tuntuu melko näennäiseltä. Jokainen meistä otetaan käsittelyyn yksittäin, mutta harrastelijajärkkärini ei tunnu miestä kiinnostavan, saati taskusoittimeni. Ainoa asia, jota kohtaan mies osoittaa mielenkiintoa, on Willoughbyn matkaopas ja siitäkin alkupään karttaosuus. Rinkkaani hän ei halua kajota, vaikka muiden matkalaukut on käytetty auki.
Virallisen osuuden jälkeen seuraa varsin sekava ja hilpeäkin tunti. Hytissämme vierailee tämän tästä pitkähkö, avoimesti hymyilevä upseeri. Syynä ei suinkaan ole vaalea viehätysvoimamme, vaan yläpedille oppaan (tarkoituksella?) jättämät Nescafe-pussit. Kun upseeri hoksaa, että tarjolla on ilmaista kahvia (”kopi”), katoaa paketista nopealla tahdilla puolet, kun mies jakelee pitkulaisia pusseja kuin omiaan. Myös oppaan mukaan varaamat mainosmustekynät tekevät hyvin kauppansa, mutta vain kahdelle valikoidulle miehelle. Tupakkakartonkia sen sijaan ei tullimies uskalla ottaa suoraan vastaan suoraan, vaan pakkaa sen huomaamattomasti loppuvaiheessa laukkuunsa, jonka käy siirtämässä aiemmin hyttiimme vaivihkaa.
Lisäviihdettä rajavirkailijat saavat, kun naisten käsilaukkujen penkomisen yhteydessä kameroita aletaan käydä läpi tarkemmin. Oppaamme on unohtanut poistaa pokkarinsa muistikortilta Afrikan-kuvia, samoin viereisessä hytissä on videolle jäänyt materiaalia perheen pojan ralliautoilusta. Omalta kameraltani käydään läpi edellisenä päivänä räpsityt Peking-kuvat. Ja kaikki nämä kahteen kertaan. Kun nimittäin pitkä upseeri on ”tarkistanut” kameroiden arveluttavan sisällön ja silminnähden nauttinut eksoottisten eläinten katselusta, seuraa sama ruljanssi lyhyen tullimiehen kanssa. Pikakahvista ehditään myös tarjoilla toinen kierros.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
