Viihdyttävä rajashow loppuu aikanaan ja pääsemme lopulta jopa jaloittelemaan asemalle. Saamme tutustua matkan aikana tutuksi tulevaan vessapaperittomaan, vetämättömään ja vedettömään vessaan. Samoin ehdin äimistellä odotushallin seinällä olevaa Kim Il Sung – Kim Jong Il -kuvaparia. Paikalliset pelaavat korttia tuoleilla ja sohvilla, jollaiset olen nähnyt viimeksi oppilaskuntamme tiloissa lukion kellarissa. Rakennuksessa ei ole valoja, mikä on sekin erittäin harvoin poikkeuksen tuottava sääntö. Ostan alakerran matkamuistotiskiltä kolme pinssiä ja ”rakkaan johtajan” Kim Jong Ilin vuonna 1973 kirjoittaman mestariteoksen On the art of the cinema. Yhteishinta 2,70 euroa.
Meidät paimennetaan takaisin vaunuun ennen kuin junaan päästetään enemmän paikallisia matkustajia. Ensin tulevat upseerit perheineen, sitten paremmin pukeutuneet puolueen virkailijat, sitten se tavallinen kansa. Pukeutumistyyli tulee nopeasti selväksi. Armeijan khaki-vihreää, puolueen Mao-tyylisesti leikattuja mustia pukuja ja vanhahtavia pusakoita. Aseet ovat avoimesti armeijan sotilailla esillä. Kengissä, etenkin naisten korkkareissa, on sentään jotain vaihtelua, ehkäpä niistä voikin päätellä sen todellisen yhteiskunnallisen statuksen, onko varaa tuontikenkiin vai ei. Kaikkien vasemmassa rintapielessä on ”hyvän kansalaisen” Kim Il Sung -merkki. Haen katsekontaktia ohi kulkeviin ihmisiin, muutamat jopa uskaltavat katsoa pidempään takaisin.
Maisema muuttuu täysin, kun juna jatkaa matkaa pohjoiskorealaisen maaseudun läpi. Ruskeansävyistä peltoa, elottomia kukkuloita. Ihmisiä jonkin verran pyöräilemässä, mutta lähinnä kävelemässä pitkin leveitä asfalttiteitä. Eikä aluksi yhtään autoa. Sitten näkyy yksi ja toinen. Siinäpä ne vähään aikaan. Traktorit on saatu moneen kertaan näytettynä Venäjältä, yhdessä palaa moottori ja sen ympärillä ihmettelee tulta viisi miestä vailla sammutusaikeita. Yksittäiset ihmiset kykkivät valtavilla pellolla ja etsivät todennäköisesti syötävää.
Kituvan joen varrella on tiilentekijäjoukkoja. Todennäköisesti juuri näitä oli kuvattu viime syksyn Helsingin Sanomien juttuun, joka otsikoitiin ”Se oli selvästi työleiri”. Kyseenalaistan heti ihmiset nähtyäni valtakunnan median johtopäätökset. Tuskinpa Pohjois-Korean kontrollifriikki johto asettelisi työleiriä radan varteen ulkomaisten nähtäväksi, kun pahamaineinen paikallinen Siperia sijaitsee virallisestikin maan koillisosassa. Ihmiset vain ovat yleisesti ottaen huonosti ravittuja (edellinen nälänhätä koettiin vuonna 2007) ja velvoitetaan maan ideologian mukaisesti työhön kuutena päivänä viikosta. Kuivalla ja kituvalla maaseudulla työviikko on taatusti seitsemänpäiväinen. Näky on silti epätodellinen, selkeä köyhyys turruttaa nopeasti kaikki aistit.
Oppaamme yllätykseksi junaan on ensimmäistä kertaa hänen aikanaan liitetty ravintolavaunu Korean puolella. Se täytyy tietysti nähdä. On todella sääli, että kuvaaminen kielletään erittäin rankalla kädellä kun astumme sisään, paikkaa on nimittäin vaikea kuvailla. Ero kiinalaiseen ravintolavaunuun on huikea. Oven vasemman puoleisessa pöydässä istuva mies antaa ylen pöydälle (myöhemmin selviää, että tyyppi on vain tukehtumaisillaan kalanruotoon). Myyntitiskin edessä, kasvot ovelle päin istuu koppalakissaan ja täydessä univormussa poliisi, joka tuijottaa meitä avoimen uteliaasti, vaikka ryhmästämme on jo ihmisiä ruokailemassa paikan päällä. Pöydät ovat täynnä kalanruotoja, jotka on surutta ruokailun jäljiltä jätetty odottamaan siivousta. Ikkunoissa on päivänkakkarakukalliset vihreät leikkimökkiverhot, seinien ja pöytäliinan väri on sininen. Valoja ei tietenkään ole. Kun ajamme tunneliin, vaunuun tulee sysipimeää. Paikallinen Taedonggang-olut 640 millilitran pulloissaan (30 senttiä pullo) sentään on erinomaista. Ilmankos, jos panimo on huhun mukaan siirretty kivi kiveltä Britanniasta Pohjois-Koreaan.
Saavumme Pjongjangiin melkein ajallaan. Ensimmäinen rakennus, jonka tunnistan pimenevän kaupungin silhuetista, on juuri se, josta paikalliset eivät suostu puhumaan. Kyseessä on kaupunkikuvaa joka suunnasta dominoiva 150-kerroksinen, 80-luvulla aloitettu hotellihirvitys, jonka loppuunrakennus kaatui rahapulaan. Sen huipulla on viisi pyörivää ravintolaa ja nostokurki. Kukaan ei ilmeisesti uskalla kavuta hakemaan sitä alas.
Pjongjangin asemalaiturilla meitä ovat vastassa oppaamme Mr Kim ja Toni. He marssittavat meidät erikoistietä ulos ja suoraan bussiin. Aseman etuosa näyttää hämmästyttävän eurooppalaiselta. On autoja ja katulamppuja ja valoa, jopa koristeeksi asti. Hotellimme Koryo sijaitsee kahden minuutin kävelymatkan päässä asemasta, mutta sekin mennään bussilla. Seikka, johon saamme tottua seuraavien päivien aikana ja josta ei neuvotella.
Ennen illallista väsynyt ryhmä saa Mr Kimiltä ohjeet. Sääntösulkeisissa kerrotaan, että hotellista ei lähdetä yksin hortoilemaan mihinkään. Ulos saa mennä kolmen metrin verran, ”sallittu” alue päättyy autokaistaleen rajaavaan kaiteeseen. Hotellissa saa kuvata vapaasti, mutta muuten vain silloin kun Kim kertoo sen olevan ok. Postimerkkejä ei saa liimata itse, sillä niiden täytyy olla suorassa. Puhelu Suomeen maksaa kuusi euroa minuutti (kännykäthän on jo kerätty rajalla pois tai jätetty Pekingiin).
Illallinen on kyllä kaikin puolin positiivinen yllätys. Toisaalta olen niin kuitti, ettei pohjoiskorealainen keittiö ole ensimmäisenä mielessäni. Huoneemme on minkä tahansa standardin mukaan iso ja siinä on jopa tupakointisyvennys näköaloineen. Kaupunki näyttää pimeältä, vastapäisessä talossa näkyy silhuetteja, jotka mielestäni pysyvät paikallaan, vaikka tuijotan niitä herkeämättä kymmenen minuuttia.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti