Kun aloin kertoa ystävilleni, että seuraava ulkomaanmatkani suuntautuu Pohjois-Koreaan, yleisin reaktio myös maailmaa enemmän nähneiltä ihmisiltä oli yllättyneen rykäisyn alustama ”Miksi?”. Ensimmäisellä kerralla en ollut varautunut noin yksinkertaiseen kysymykseen, mutta huomasin toistelevani samoja vastauksia vielä kymmenennelläkin kerralla. Siksi, että Pohjois-Korea on nykymaailmassa valtiona ainutlaatuinen. Siksi, että sinne on niin vaikea päästä turistina. Siksi, että haluan käydä välillä paikassa, jossa kaikkea ei ole rakennettu turistia ajatellen (kuvitelma, joka osoittautui sittemmin täysin vääräksi). Ja lopulta, miksipä ei.
Pohjois-Korea eli Korean demokraattinen kansantasavalta on valtiona sosialistisen talousjärjestelmän viimeinen linnake. Kun se sellaisenaan romahtaa, mikä tuntuu matkan jälkeen yhä todennäköisemmältä, ei vastaavaa esimerkkiä enää ole. Mistään pienoismuotoisesta Neuvostoliitosta ei kuitenkaan ole kyse. Pohjois-Koreassa sosialistiseen järjestelmään yhdistyy nimittäin käsittämättömän vahva, perinnöllinen henkilökultti. Siinä missä isä Kim Il Sung kehitti ainutlaatuisen, alkuperäisen marxismi-leninismin vuosikymmenten saatossa korvanneen Juche-aatteen, astui poika Kim Jong Il luontevasti maan johtoon isänsä kuoltua vuonna 1994. Jatkajaa poika-Kimille ei ole esitelty. Asian kanssa alkaa olla jo pienoinen kiire, sillä aivoinfarktista kärsineen Kim Jong Ilin ihon väri muuttuu kelmeämmäksi kuva kuvalta. Silloin kun niitä ylipäätään julkaistaan.
Pohjois-Koreaan ei periaatteessa pääse kuin ryhmämatkalaisena. Kaverin kanssa tai yksin voi toki yrittää hankkia viisumin ja matkan Pekingin kautta, mutta silloin käytännön kulut nousevat niin korkeiksi, ettei alle suomalaisen keskitason tienaavalla moiseen ole varaa. Maassa on nimittäin mahdotonta tai ainakin todella vaikeaa liikkua ilman niin sanottuja päällystakkeja. Yksittäinen turisti joutuu palkkaamaan paikallisen oppaan ja tulkin lisäksi myös autokuskin. Meidän ryhmämme mukana kulki viiden vuorokauden ajan myös kameramies, joka tekaisi näppäränä miehenä reissusta dvd-elokuvan.
Ennen matkaa luin kahteen kertaan kanadan-ranskalaisen Guy Delislen sarjakuvakirjan Pyongyang: A Journey in North Korea (2005). Kerrontamuotoa vieroksuville voin kertoa, että Delislen teos pieksi Robert Willoughbyn Bradt-sarjan perinteisen matkaoppaan North Korea 6–0. Pohjois-Korea on tämänhetkisessä muodossaan enemmän kulttuuri-ilmiö kuin reppumatkailijan toiviomaa ja sen ymmärtämiseen Delisle tarjoaa huomattavasti paremman pohjan kuin käytännön lista hotelleista tai nähtävyyksistä. Vapaa liikkuminen oli ryhmältämme joka tapauksessa kielletty, joten paikallisessa tavaratalossa piipahtaminen jäi kaukaiseksi haaveeksi.
Menomatka sujui Helsingistä lentäen Pekingiin, josta matkustimme vuorokauden verran junalla Pjongjangiin. Paluulento Pjongjang–Peking kesti vain puolitoista tuntia.
Keskiviikko 22.9.2009: Pysyvät lavasteet
Viimeisenä Pjongjangin aamuna istuksin hotellihuoneen tupakointisyvennyksessä ja katselen alas kadulle (kaksi henkilöautoa, kaksi bussia). Aurinkoisen idyllin rikkoo kaupungin yli kiirivä posotus kovaäänisistä. Messu kestää piirun verran liian kauan, mutta varmasti tulee asia koko kaupungille ja töihin meneville asukkaille selväksi. Loppuun kenties sama nainen lurauttaa laulun, lienee se sama tuttu Kim Il Sungin hymni, joka ajoittain kajahtelee myös hotellin käytävien kovaäänisistä.
Ei puhettakaan, että viimeisenä päivänä löysäiltäisiin. Tavarat kasaan ja bussiin. Ohjelmassa on vetää ennen puoltapäivää läpi sekä valtion taide- että elokuvastudiot. Kiinnostavalta vaikuttava aamupäivä masentaa minut lähes täysin, vapaa taide kun tuntuu olevan uppo-outo käsite. Kuvataiteilijat koulutetaan valtion kouluissa ja he tekevät työtä valtion studiolla. Töistä saadut rahat menevät suoraan valtiolle, sillä kyllähän taiteilijoiden pitää ylläpitonsa, työskentelytilansa ja välineensä jotenkin korvata. Oppaamme väittää sitkeästi, että aiheet ovat vapaita, mutta kas kummaa: tapaamallamme maalari-rouvalla on sopivasti kesken Kim Il Sungin syntymäpäivää juhlistaneen ilotulituksen toisinnos. Perinteinen korealainen maisemamaalaus on suosittua, samoin fotorealistiset muotokuvat ihmisistä tai eläimistä. Taidettahan ne ovat toki nekin, mutta jokin tuntuu puuttuvan. Oma käsiala, kenties? Poistuessamme rakennuksesta saamme todistaa taiteilijaväen aamullista musisointia Johtajien muotokuvan edessä.
Filmistudioiden näkemistä odotan kuin kuuta nousevaa, mutta toive nähdä leffan kuvauksia osoittautuu mahdottomaksi. Sen sijaan paikan opas esittelee meille erittäin ylpeänä valtavalle studioalueelle rakennettuja pysyviä lavasteita. Ajatella, että vain Pohjois-Koreassa on ollut varaa ja älyä rakentaa pysyviä rakennuksia elokuvan eri lajityyppejä varten. On historiallista, on japanilaista, on eurooppalaista. Historiallisessa pihapiirissä seisoessamme opas kertoo hurmiossa, kuinka viime vuonna jopa amerikkalaisryhmä oli äimistellyt tätä elokuvateollisuuden huipentumaa. Kuulemme Yhdysvalloissa lavasteet ne vain heiluvat tuulessa, eikä kukaan usko taloja oikeiksi.
Studiot tuottavat vuosittain 6-7 elokuvaa ja ne työllistävät tuhansia ihmisiä. Elokuvateollisuuden ylin auktoriteetti on tietysti Suuri Johtaja, mutta kyllä Rakas Johtaja on sittenkin elokuvaharrastuksellaan kiilannut isänsä edelle. Yli kahdeksansataa elokuvaa henkilökohtaisesti valvonut Kim Il Jong omistaa 2000 filmin kokoelman ja sitkeän länsimaissa kiertävän huhun mukaan hänen lempielokuvansa on Rambo. Näilläkin studioilla on valtava Suuren Johtajan patsas, sillä elokuvataide oli erityisen lähellä hänen sydäntään. Vähän niin kuin 1920-luvun Neuvostoliitossa, massojen taidettahan tässä tehdään pienellä yhteiskunnallisella opastuksella höystettynä.
Ennen lounasta porhallamme vielä läpi kansantaidemuseon, jonka kohdalla toistuu sama historianhalveksunta kuin Kaesongissakin. Vaatepuoli on erityisen kiinnostava, mutta kuulen opastuksesta ehkä neljäsosan. Meillä on nimittäin melkoinen kiire syömään. Viimeinen jokilaivalla nautittu lounas onkin varsin mainio ja joelta on hyvät kuvausmahdollisuudet Juche-tornille, jossa käväisemme vielä ennen lentokentälle lähtöä. Tornin alaosa on täynnä juche-aatteen opiskelijoiden Pohjois-Koreaan lahjoittamia laattoja, ja kyllä, sieltä löytyy sekä koko Suomen kattava seura ja myös ainakin Vaasa, Kuopio ja kotikaupunkini Oulu. Torniin on kuulemma joskus päässyt ylöskin asti, mutta nyt näyttää varsin hiljaiselta. Tornin alaosaa vartioi nuori poika mustassa pusakassaan ja kiinnitän huomiota harvinaiseen asiaan, uteliaaseen ja avoimeen katseeseen. Eteenpäin tiukasti tuijottavien hyvien kansalaisten jälkeen moinen tavallinen reagointi tuntuu kummalliselta.
Lentokentälle on kamala kiire, mutta kun pääsemme paikalle, ei siellä ole lisäksemme ketään. Yksinäinen liikenteenohjaajatyttö seisoo vartiossa parkkipaikan ja tien risteyksessä. Lentohenkilökunta kävelee bussimme rinnalla kohti kenttää. Tullimiehetkään eivät ole vielä paikalla, joten jätämme tavaramme alakertaan ja menemme aiheuttamaan hämmennystä yläkerran teehuoneeseen. Kuvauskielto on voimassa täälläkin, mikä on sääli, sillä yhden lennon aikataulu odotushallin seinällä on harvinainen näky. Virallisesti Pekingiin pääsee viikossa kahdesti, mutta tietysti kenttää käytetään aikataulussa näkymättömiin lentoihin. Ainakin pari konetta tuntuu nousevan ja laskeutuvan odotteluaikanamme.
Yritän viime minuutilla luoda jotain yhteyttä naispuoliseen oppaaseemme kysymällä osoitetta, johon voin lähettää yhteiskuvamme. Ei puhettakaan. Minun pitäisi lähettää kuva suomalaiselle matkatoimistolle, joka pistää sen seuraavan Pohjois-Koreaan tulevan porukan mukaan. Just. Jätän hänelle kuitenkin osoitteeni ja jopa sähköpostini. Mistä sitä koskaan tietää.
Turvatarkastus on löysempi kuin aikoihin missään maassa. Porukallamme kilisevät pikkupullot ja kolikot taskuissa, eikä turvamies voisi vähempää välittää. Laukkujen sisältö ei kiinnosta, kameroihin ei kosketa. Päällimmäiseksi jää tunne, että Pohjois-Korea huokaisee syvään helpotuksesta poistuttuamme maasta.
Ei puhettakaan, että viimeisenä päivänä löysäiltäisiin. Tavarat kasaan ja bussiin. Ohjelmassa on vetää ennen puoltapäivää läpi sekä valtion taide- että elokuvastudiot. Kiinnostavalta vaikuttava aamupäivä masentaa minut lähes täysin, vapaa taide kun tuntuu olevan uppo-outo käsite. Kuvataiteilijat koulutetaan valtion kouluissa ja he tekevät työtä valtion studiolla. Töistä saadut rahat menevät suoraan valtiolle, sillä kyllähän taiteilijoiden pitää ylläpitonsa, työskentelytilansa ja välineensä jotenkin korvata. Oppaamme väittää sitkeästi, että aiheet ovat vapaita, mutta kas kummaa: tapaamallamme maalari-rouvalla on sopivasti kesken Kim Il Sungin syntymäpäivää juhlistaneen ilotulituksen toisinnos. Perinteinen korealainen maisemamaalaus on suosittua, samoin fotorealistiset muotokuvat ihmisistä tai eläimistä. Taidettahan ne ovat toki nekin, mutta jokin tuntuu puuttuvan. Oma käsiala, kenties? Poistuessamme rakennuksesta saamme todistaa taiteilijaväen aamullista musisointia Johtajien muotokuvan edessä.
Filmistudioiden näkemistä odotan kuin kuuta nousevaa, mutta toive nähdä leffan kuvauksia osoittautuu mahdottomaksi. Sen sijaan paikan opas esittelee meille erittäin ylpeänä valtavalle studioalueelle rakennettuja pysyviä lavasteita. Ajatella, että vain Pohjois-Koreassa on ollut varaa ja älyä rakentaa pysyviä rakennuksia elokuvan eri lajityyppejä varten. On historiallista, on japanilaista, on eurooppalaista. Historiallisessa pihapiirissä seisoessamme opas kertoo hurmiossa, kuinka viime vuonna jopa amerikkalaisryhmä oli äimistellyt tätä elokuvateollisuuden huipentumaa. Kuulemme Yhdysvalloissa lavasteet ne vain heiluvat tuulessa, eikä kukaan usko taloja oikeiksi.
Studiot tuottavat vuosittain 6-7 elokuvaa ja ne työllistävät tuhansia ihmisiä. Elokuvateollisuuden ylin auktoriteetti on tietysti Suuri Johtaja, mutta kyllä Rakas Johtaja on sittenkin elokuvaharrastuksellaan kiilannut isänsä edelle. Yli kahdeksansataa elokuvaa henkilökohtaisesti valvonut Kim Il Jong omistaa 2000 filmin kokoelman ja sitkeän länsimaissa kiertävän huhun mukaan hänen lempielokuvansa on Rambo. Näilläkin studioilla on valtava Suuren Johtajan patsas, sillä elokuvataide oli erityisen lähellä hänen sydäntään. Vähän niin kuin 1920-luvun Neuvostoliitossa, massojen taidettahan tässä tehdään pienellä yhteiskunnallisella opastuksella höystettynä.
Ennen lounasta porhallamme vielä läpi kansantaidemuseon, jonka kohdalla toistuu sama historianhalveksunta kuin Kaesongissakin. Vaatepuoli on erityisen kiinnostava, mutta kuulen opastuksesta ehkä neljäsosan. Meillä on nimittäin melkoinen kiire syömään. Viimeinen jokilaivalla nautittu lounas onkin varsin mainio ja joelta on hyvät kuvausmahdollisuudet Juche-tornille, jossa käväisemme vielä ennen lentokentälle lähtöä. Tornin alaosa on täynnä juche-aatteen opiskelijoiden Pohjois-Koreaan lahjoittamia laattoja, ja kyllä, sieltä löytyy sekä koko Suomen kattava seura ja myös ainakin Vaasa, Kuopio ja kotikaupunkini Oulu. Torniin on kuulemma joskus päässyt ylöskin asti, mutta nyt näyttää varsin hiljaiselta. Tornin alaosaa vartioi nuori poika mustassa pusakassaan ja kiinnitän huomiota harvinaiseen asiaan, uteliaaseen ja avoimeen katseeseen. Eteenpäin tiukasti tuijottavien hyvien kansalaisten jälkeen moinen tavallinen reagointi tuntuu kummalliselta.
Lentokentälle on kamala kiire, mutta kun pääsemme paikalle, ei siellä ole lisäksemme ketään. Yksinäinen liikenteenohjaajatyttö seisoo vartiossa parkkipaikan ja tien risteyksessä. Lentohenkilökunta kävelee bussimme rinnalla kohti kenttää. Tullimiehetkään eivät ole vielä paikalla, joten jätämme tavaramme alakertaan ja menemme aiheuttamaan hämmennystä yläkerran teehuoneeseen. Kuvauskielto on voimassa täälläkin, mikä on sääli, sillä yhden lennon aikataulu odotushallin seinällä on harvinainen näky. Virallisesti Pekingiin pääsee viikossa kahdesti, mutta tietysti kenttää käytetään aikataulussa näkymättömiin lentoihin. Ainakin pari konetta tuntuu nousevan ja laskeutuvan odotteluaikanamme.
Yritän viime minuutilla luoda jotain yhteyttä naispuoliseen oppaaseemme kysymällä osoitetta, johon voin lähettää yhteiskuvamme. Ei puhettakaan. Minun pitäisi lähettää kuva suomalaiselle matkatoimistolle, joka pistää sen seuraavan Pohjois-Koreaan tulevan porukan mukaan. Just. Jätän hänelle kuitenkin osoitteeni ja jopa sähköpostini. Mistä sitä koskaan tietää.
Turvatarkastus on löysempi kuin aikoihin missään maassa. Porukallamme kilisevät pikkupullot ja kolikot taskuissa, eikä turvamies voisi vähempää välittää. Laukkujen sisältö ei kiinnosta, kameroihin ei kosketa. Päällimmäiseksi jää tunne, että Pohjois-Korea huokaisee syvään helpotuksesta poistuttuamme maasta.
Tiistai 21.9.2009: Hymyilevä upseeri
Aamulla oloni on rehellisesti sanoen hirvittävä, mutta raja-aluetta ja Kaesongia ei oikein voi jättää väliin. Siispä aamiainen välistä ja bussiin nukkumaan toivoen antibiootin vikkelää vaikutusta. Mielessäni pyörii vahvana Park Chan-wookin Joint Security Area -leffan (2000) tunnelma. Elokuva taisi olla ensimmäinen kosketukseni Pohjois- ja Etelä-Korean väliseen kysymykseen ja taustatiedottomanakin katsottuna vaikutti kovasti haluun tietää asiasta enemmän. Päivä on kylmä ja sateinen, bussissa vetää taas. Varsin elokuvallista siis.
Liikenteenohjaajatytöt ovat pukeutuneet sateen kunniaksi tyylikkäisiin valkoisiin kumisaappaisiin ja läpinäkyvään sadetakkiin. Vuorot ovat kuulemma näin huonolla säällä puolen tunnin mittaisia ja vahdinvaihtoja osuukin silmiin muutama. Aamuvarhaisella pongaan myös ensimmäistä kertaa pienen pakettiauton, jonka katolla on kuusi ämyriä. Niistä pauhaa työläisiä kannustavaa puhetta ja musiikkia. Rokkia tämä kansa ei tunnu tuntevan, karaoke- ja klassiselta pohjalta mennään.
Matkalla Kaesongiin, vanhaan Koryo-imperiumin pääkaupunkiin, matkanjohtajamme kertoo Korean historiasta ennen viime vuosisataa. Pohjois-Korean hallintomallin alle on totisesti hautautunut paljon kiinnostavaa historiaa ja kulttuuria, jota ei ole joko osattu tai haluttu säilyttää. Näkemämme buddhalaistemppelit olivat asiasta melko surullisia esimerkkejä. Maaseudullakaan ei näy mitään 50 vuotta vanhempaa, taloja koristavat vain iskulauserivistöt ja tien varressa näkyy propaganda-tauluja. Eikä luontoa todellakaan ole säästetty Suuren ja Rakkaan Johtajan opastukselta, kuten Myohyangin reissu todisti. Matkan aikana bussin matkustusluvat tarkistetaan kolmesti. Tavalliselle kansalaiselle voi kuvitella matkaamisen olevan käytännössä mahdotonta, sen verran montaa lupaa ja lappua kaupungista toiseen siirtymiseen tarvitaan.
Panmunjonin raja-alueella saamme oppaaksi upseerin, jonka kivinen ilme sulaa heti alkuvaiheessa alueen pienoismallin äärellä. Tunnelma on jäykän Pjongjangin jälkeen hämmästyttävän rento, vaikka onkin kyse sotilasalueesta. Ryhmän vähän vanhemmat jäsenet fiilistelevät historiallisten neuvottelupöytien äärellä, minua kiinnostaa enemmän itse neljän kilometrin levyinen rajavyöhyke itsessään. Molemmilla puolilla on myös siviiliasukkaita, Pohjois-Korean puoleisessa kylässä sata ihmistä viljelee maata. Alue on niin hyvin rauhoitettu ihmisen muusta toiminnasta viimeisten vuosikymmenten aikana, että siellä viihtyy liuta uhanalaisia eläimiä. Onkin esitetty, että kun Koreat yhdistyvät, alue säilytettäisiin ”Rauhan kansallispuistona”.
Tämäkään alue ei ole säästynyt Suuren Johtajan vierailulta ja monumentilta. Näköispatsasta ei ole, mutta nimikirjoitus kiveen hakattuna kuitenkin. Saan suostuteltua upseerin yhteiskuvaan kanssani kivipaaden edessä, mistä seuraa likipitäen fanitapaamiseen verrattava tapahtumaketju ryhmän sisällä. Pääsemme myös sisälle rajan pinnassa oleviin neuvotteluparakkeihin ja tiirailemme ”amerikkalaisten” puolelle. Noinkohan näemme oikean rajan, Etelä-Korean puolella kun ei liikahda lehtikään.
Kaesongissa lounastaessa teen häkellyttävän havainnon: täällä naiset ajavat polkupyörällä! Olen lukenut matkaoppaista ja matkanjohtajamme vahvistaa, ettei ainakaan pääkaupungissa moinen vaarallinen matkustustapa ole hameväelle sallittua. Mutta täällä leidit polkevat siinä missä miehetkin ja hyvältä näyttää. Koryo-valtion historiasta kertova museo on raskas pettymys ja kun sääkin on kamala, ei muutama keveästi restauroitu rakennus jaksa innostaa. Sisällä ei näekään mitään, sillä taas säästetään sähköä.
Takaisin Pjongjangissa ajatetaan suoraan Lastenpalatsiin. Aiemmin meille on kerrottu, että Lastenpalatsi on harrastuskeskus, jossa lapset saavat harrastaa valitsemaansa taide- tai urheilulajia viisi kertaa viikossa kolmen tunnin ajan. Viisitoista tuntia viikossa kuulostaa hieman rankalta vapaaehtoiseksi harrastukseksi, mutta ainakin keskus tuottaa joka viikko tiistaisin tunnin mittaisen esityksen. Yrittäkääpä tehdä sama perässä Suomessa muutoinkin kuin kahdesti vuodessa. Valitettavasti olemme melkein myöhässä, emmekä ehdi kiertää rakennusta sen enempää, vaan kävelemme suoraan esitykseen. Samat tutut venäläis- ja ranskalaisturistit ovat täälläkin läsnä, muuten sali on täynnä pioneerilapsia ja vanhempia.
Esityksessä on kiinnostavaa se tanssityyli, joka on mitä ilmeisimmin kehittynyt eristyksissä olevassa valtiossa 50 vuoden aikana. Koreografiat yhdistävät aasialaista tanssia, teatterieleitä ja hieman yllättäen elementtejä venäläisistä kansantansseista. Pyöriminen tuntuu olevan kova juttu, jolle taputetaan joka käänteessä, varvastossut on kuitenkin jätetty kotiin ja piruetit vedetään tasaisin jaloin. Esitys sisältää muutoin jonkin verran laulua (kohtuullisen korkealta laulettua kuoro-sellaista), voimistelua ja orkesteriesityksiä. Kajakum-kansallissoitin näyttää isolta kanteleelta, mutta ääni on huomattavasti miellyttävämpi, ilmeisesti isomman kaikukopan ansiosta. Sähkökitaroitakin pongaan kaksi (molemmat tyttöjen käsistä), mutta niiden ääni jää kuulumatta täysin. Hyvä fiilis esityksestä ei millään muotoa jää, lahjakkailta lapsilta kun tuntuu puuttuvan se kaivattu tekemisen ilo. Taitoa kyllä löytyy, mutta kyllä alle 17-vuotiaiden pitäisi saada tekemisistään nauttiakin, eikä ainoastaan suorittaa.
Liikenteenohjaajatytöt ovat pukeutuneet sateen kunniaksi tyylikkäisiin valkoisiin kumisaappaisiin ja läpinäkyvään sadetakkiin. Vuorot ovat kuulemma näin huonolla säällä puolen tunnin mittaisia ja vahdinvaihtoja osuukin silmiin muutama. Aamuvarhaisella pongaan myös ensimmäistä kertaa pienen pakettiauton, jonka katolla on kuusi ämyriä. Niistä pauhaa työläisiä kannustavaa puhetta ja musiikkia. Rokkia tämä kansa ei tunnu tuntevan, karaoke- ja klassiselta pohjalta mennään.
Matkalla Kaesongiin, vanhaan Koryo-imperiumin pääkaupunkiin, matkanjohtajamme kertoo Korean historiasta ennen viime vuosisataa. Pohjois-Korean hallintomallin alle on totisesti hautautunut paljon kiinnostavaa historiaa ja kulttuuria, jota ei ole joko osattu tai haluttu säilyttää. Näkemämme buddhalaistemppelit olivat asiasta melko surullisia esimerkkejä. Maaseudullakaan ei näy mitään 50 vuotta vanhempaa, taloja koristavat vain iskulauserivistöt ja tien varressa näkyy propaganda-tauluja. Eikä luontoa todellakaan ole säästetty Suuren ja Rakkaan Johtajan opastukselta, kuten Myohyangin reissu todisti. Matkan aikana bussin matkustusluvat tarkistetaan kolmesti. Tavalliselle kansalaiselle voi kuvitella matkaamisen olevan käytännössä mahdotonta, sen verran montaa lupaa ja lappua kaupungista toiseen siirtymiseen tarvitaan.
Panmunjonin raja-alueella saamme oppaaksi upseerin, jonka kivinen ilme sulaa heti alkuvaiheessa alueen pienoismallin äärellä. Tunnelma on jäykän Pjongjangin jälkeen hämmästyttävän rento, vaikka onkin kyse sotilasalueesta. Ryhmän vähän vanhemmat jäsenet fiilistelevät historiallisten neuvottelupöytien äärellä, minua kiinnostaa enemmän itse neljän kilometrin levyinen rajavyöhyke itsessään. Molemmilla puolilla on myös siviiliasukkaita, Pohjois-Korean puoleisessa kylässä sata ihmistä viljelee maata. Alue on niin hyvin rauhoitettu ihmisen muusta toiminnasta viimeisten vuosikymmenten aikana, että siellä viihtyy liuta uhanalaisia eläimiä. Onkin esitetty, että kun Koreat yhdistyvät, alue säilytettäisiin ”Rauhan kansallispuistona”.
Tämäkään alue ei ole säästynyt Suuren Johtajan vierailulta ja monumentilta. Näköispatsasta ei ole, mutta nimikirjoitus kiveen hakattuna kuitenkin. Saan suostuteltua upseerin yhteiskuvaan kanssani kivipaaden edessä, mistä seuraa likipitäen fanitapaamiseen verrattava tapahtumaketju ryhmän sisällä. Pääsemme myös sisälle rajan pinnassa oleviin neuvotteluparakkeihin ja tiirailemme ”amerikkalaisten” puolelle. Noinkohan näemme oikean rajan, Etelä-Korean puolella kun ei liikahda lehtikään.
Kaesongissa lounastaessa teen häkellyttävän havainnon: täällä naiset ajavat polkupyörällä! Olen lukenut matkaoppaista ja matkanjohtajamme vahvistaa, ettei ainakaan pääkaupungissa moinen vaarallinen matkustustapa ole hameväelle sallittua. Mutta täällä leidit polkevat siinä missä miehetkin ja hyvältä näyttää. Koryo-valtion historiasta kertova museo on raskas pettymys ja kun sääkin on kamala, ei muutama keveästi restauroitu rakennus jaksa innostaa. Sisällä ei näekään mitään, sillä taas säästetään sähköä.
Takaisin Pjongjangissa ajatetaan suoraan Lastenpalatsiin. Aiemmin meille on kerrottu, että Lastenpalatsi on harrastuskeskus, jossa lapset saavat harrastaa valitsemaansa taide- tai urheilulajia viisi kertaa viikossa kolmen tunnin ajan. Viisitoista tuntia viikossa kuulostaa hieman rankalta vapaaehtoiseksi harrastukseksi, mutta ainakin keskus tuottaa joka viikko tiistaisin tunnin mittaisen esityksen. Yrittäkääpä tehdä sama perässä Suomessa muutoinkin kuin kahdesti vuodessa. Valitettavasti olemme melkein myöhässä, emmekä ehdi kiertää rakennusta sen enempää, vaan kävelemme suoraan esitykseen. Samat tutut venäläis- ja ranskalaisturistit ovat täälläkin läsnä, muuten sali on täynnä pioneerilapsia ja vanhempia.
Esityksessä on kiinnostavaa se tanssityyli, joka on mitä ilmeisimmin kehittynyt eristyksissä olevassa valtiossa 50 vuoden aikana. Koreografiat yhdistävät aasialaista tanssia, teatterieleitä ja hieman yllättäen elementtejä venäläisistä kansantansseista. Pyöriminen tuntuu olevan kova juttu, jolle taputetaan joka käänteessä, varvastossut on kuitenkin jätetty kotiin ja piruetit vedetään tasaisin jaloin. Esitys sisältää muutoin jonkin verran laulua (kohtuullisen korkealta laulettua kuoro-sellaista), voimistelua ja orkesteriesityksiä. Kajakum-kansallissoitin näyttää isolta kanteleelta, mutta ääni on huomattavasti miellyttävämpi, ilmeisesti isomman kaikukopan ansiosta. Sähkökitaroitakin pongaan kaksi (molemmat tyttöjen käsistä), mutta niiden ääni jää kuulumatta täysin. Hyvä fiilis esityksestä ei millään muotoa jää, lahjakkailta lapsilta kun tuntuu puuttuvan se kaivattu tekemisen ilo. Taitoa kyllä löytyy, mutta kyllä alle 17-vuotiaiden pitäisi saada tekemisistään nauttiakin, eikä ainoastaan suorittaa.
Maanantai 20.9.2009: Kultainen vaskooli
Tunnustan, että hiukkasen odotan kuuluisia vuoren sisässä olevia Suuren ja Rakkaan Johtajan ystävyysnäyttelyitä. Ennen sinne asti pääsyä käymme kuitenkin katsastamassa buddhalaistemppelin, joka on hieman vanhemmassa kunnossa kuin eilen näkemämme. Muuten se on rakenteeltaan ja koristeluiltaan miltei identtinen, mikä herättää enemmän kysymyksiä kuin ihailua. Sää alkaa olla niin kylmä, märkä ja kolea, että puolet ihastelusta menee muutenkin harakoilla. Päästäänkö jo pian sisälle?
Kim Il Sung sai elämänsä aikana (ja myös kuolemansa jälkeen, kuten meille kerrotaan) niin paljon lahjoja ympäri maailmaa, että niille piti rakentaa oma kuusikerroksinen talonsa valtavine halleineen. Rakennukseen johtavat ovet painavat neljä tuhatta kiloa, mutta kun pääsen vapaaehtoisena avaamaan oven (hanskan kanssa tietysti), se avautuu kuin taikaiskusta kevyesti yhdellä kädellä. Ihmeet eivät lopu siihen, näyttelyn lattiat ovat sen verran herkkiä, että niitä varten ulkokenkien päälle pitää pukea suojaavat töppöset. Otan pari luisteluaskelta testimielessä ja jään heti kiinni Kimin paheksuvan katseen alla.
Täälläkin kumarretaan joka paikassa: Kim Il Sungin patsaalle ja vahanukelle. Myöhemmin kumarramme vielä Kim Jong Ilin patsaalle. Isä seisoo, poika istuu. Mahtaa poikaa välillä risoa moinen suhtautuminen. Ensimmäisestä näyttelyrakennuksesta meille näytetään vain kaksi kerrosta, joista ensimmäinen on tervetuloaula. Sopivasti ensimmäisessä patsastelusalissa on vitriinissä esillä yksi Suomen lahjoista, Kuopion juche-seuran lahjoittama maljakko. Sama toistuu Jong Ilin kokoelman kohdalla (Vaasan juche-seura). Toki Suomella on myös ensimmäisessä rakennuksessa ikioma vitriini. Perustuliaistavaraa ja yksi taiteilija Aarne Nevalaisen maalaama taulu. Aarnella on suomen kieli signeerauksessa hieman hakusessa, mutta sen huvittavuudesta ei sovi vitsailla. Kuten ei parane huomauttaa siitäkään, että Lapin perusmatkamuistona joka kotiin 70-80-luvuilla kulkeutunut vaskooli ei ole kultaa nähnytkään. Oppaan mukaan se on kuitenkin täyttää kultaa, koko komeus. Selvä. Eteenpäin ihailemaan junavaunuja ja marmorijalustoille nostettuja lahjamersuja. Loputtomat käytävät, askelten äänettömyys ja ovista ilmestyvät ja katoavat hiljaiset korealaisryhmät tuovat mieleen Gilliamin Brazil-elokuvan.
Johtajat ovat saaneet ympäri maailmaa lahjaksi myös liudan eksoottisia eläimiä ja kasveja, jotka asuvat onnellisesti Pjongjangin eläintarhassa. Kirahvien ja norsujen kuvien ohella huomaan, että Ruotsin eläintarha on kunnostautunut monissa lahjoituksissa ja ”Suomen Helsingin Eläintarhakin” on lahjoittanut Jong Ilille pöllön! Bubista ei kuitenkaan ole kyse, vaan lumivalkoisesta arktisesta eläimestä.
Lounaan jälkeen meidät pakataan jälleen bussiin ja palautetaan Pjongjangiin. Sää on ollut koko päivän hyytävä ja bussissa vetää joka suunnalta. Takaisin pääkaupungissa ohjelmassa on Korean sodan museo. Ajatuksena kiinnostava, mutta valtavassa betonirakennuksessa toistuu sama tutuksi tullut sähköjä säästävä pimeys ja kylmyys. Museon alakerrassa on vakuuttava kokoelma sodanaikaisia jeeppejä, lentokoneita ja helikoptereita, sääli että valaistus on mitä on. Yläkerrassa puolestaan on erittäin hieno, retrotunnelmainen 360 asteen panorama, jossa kerrotaan sodan viimeisistä ratkaisun päivistä. Alakerrassa olisi taas kauppa, mutta kaikilla on enemmän tai vähemmän lämpimiä ajatuksia mielessä.
Matkalla hotelliin ajamme parturin ohi. Siellä mies leikkaa sujuvasti toisen hiuksia ikkunan äärellä vailla sähkölampun häivää. Ennen hotelloitumista ja illallista tapahtuu myös jotain hyvin pohjoiskorealaista. Käymme ostoksilla hotellin viereisessä postimerkki- ja korttikaupassa. Ovelta ovelle on matkaa alle 50 metriä. Kun osa porukasta innostuu shoppailusta, me muut odotamme 20 minuuttia bussissa ja katselemme hotellin etuovea. Kävellä ei tietenkään saa, siitä seuraisi jollekin jokin rangaistus.
Illallisen teemana on ankka ja pääsemme taas kokkailemaan itse. Grillaaminen on hauskaa ja ruoka sekä pöytään kannettu paikallinen pontikka erityisen hyvää. Harmillista vain, että yksi meistä sairastuu ruokamyrkytykseen seuraavana yönä ja itsekin yökkäilen aina seuraavaan iltaan asti.
Kim Il Sung sai elämänsä aikana (ja myös kuolemansa jälkeen, kuten meille kerrotaan) niin paljon lahjoja ympäri maailmaa, että niille piti rakentaa oma kuusikerroksinen talonsa valtavine halleineen. Rakennukseen johtavat ovet painavat neljä tuhatta kiloa, mutta kun pääsen vapaaehtoisena avaamaan oven (hanskan kanssa tietysti), se avautuu kuin taikaiskusta kevyesti yhdellä kädellä. Ihmeet eivät lopu siihen, näyttelyn lattiat ovat sen verran herkkiä, että niitä varten ulkokenkien päälle pitää pukea suojaavat töppöset. Otan pari luisteluaskelta testimielessä ja jään heti kiinni Kimin paheksuvan katseen alla.
Täälläkin kumarretaan joka paikassa: Kim Il Sungin patsaalle ja vahanukelle. Myöhemmin kumarramme vielä Kim Jong Ilin patsaalle. Isä seisoo, poika istuu. Mahtaa poikaa välillä risoa moinen suhtautuminen. Ensimmäisestä näyttelyrakennuksesta meille näytetään vain kaksi kerrosta, joista ensimmäinen on tervetuloaula. Sopivasti ensimmäisessä patsastelusalissa on vitriinissä esillä yksi Suomen lahjoista, Kuopion juche-seuran lahjoittama maljakko. Sama toistuu Jong Ilin kokoelman kohdalla (Vaasan juche-seura). Toki Suomella on myös ensimmäisessä rakennuksessa ikioma vitriini. Perustuliaistavaraa ja yksi taiteilija Aarne Nevalaisen maalaama taulu. Aarnella on suomen kieli signeerauksessa hieman hakusessa, mutta sen huvittavuudesta ei sovi vitsailla. Kuten ei parane huomauttaa siitäkään, että Lapin perusmatkamuistona joka kotiin 70-80-luvuilla kulkeutunut vaskooli ei ole kultaa nähnytkään. Oppaan mukaan se on kuitenkin täyttää kultaa, koko komeus. Selvä. Eteenpäin ihailemaan junavaunuja ja marmorijalustoille nostettuja lahjamersuja. Loputtomat käytävät, askelten äänettömyys ja ovista ilmestyvät ja katoavat hiljaiset korealaisryhmät tuovat mieleen Gilliamin Brazil-elokuvan.
Johtajat ovat saaneet ympäri maailmaa lahjaksi myös liudan eksoottisia eläimiä ja kasveja, jotka asuvat onnellisesti Pjongjangin eläintarhassa. Kirahvien ja norsujen kuvien ohella huomaan, että Ruotsin eläintarha on kunnostautunut monissa lahjoituksissa ja ”Suomen Helsingin Eläintarhakin” on lahjoittanut Jong Ilille pöllön! Bubista ei kuitenkaan ole kyse, vaan lumivalkoisesta arktisesta eläimestä.
Lounaan jälkeen meidät pakataan jälleen bussiin ja palautetaan Pjongjangiin. Sää on ollut koko päivän hyytävä ja bussissa vetää joka suunnalta. Takaisin pääkaupungissa ohjelmassa on Korean sodan museo. Ajatuksena kiinnostava, mutta valtavassa betonirakennuksessa toistuu sama tutuksi tullut sähköjä säästävä pimeys ja kylmyys. Museon alakerrassa on vakuuttava kokoelma sodanaikaisia jeeppejä, lentokoneita ja helikoptereita, sääli että valaistus on mitä on. Yläkerrassa puolestaan on erittäin hieno, retrotunnelmainen 360 asteen panorama, jossa kerrotaan sodan viimeisistä ratkaisun päivistä. Alakerrassa olisi taas kauppa, mutta kaikilla on enemmän tai vähemmän lämpimiä ajatuksia mielessä.
Matkalla hotelliin ajamme parturin ohi. Siellä mies leikkaa sujuvasti toisen hiuksia ikkunan äärellä vailla sähkölampun häivää. Ennen hotelloitumista ja illallista tapahtuu myös jotain hyvin pohjoiskorealaista. Käymme ostoksilla hotellin viereisessä postimerkki- ja korttikaupassa. Ovelta ovelle on matkaa alle 50 metriä. Kun osa porukasta innostuu shoppailusta, me muut odotamme 20 minuuttia bussissa ja katselemme hotellin etuovea. Kävellä ei tietenkään saa, siitä seuraisi jollekin jokin rangaistus.
Illallisen teemana on ankka ja pääsemme taas kokkailemaan itse. Grillaaminen on hauskaa ja ruoka sekä pöytään kannettu paikallinen pontikka erityisen hyvää. Harmillista vain, että yksi meistä sairastuu ruokamyrkytykseen seuraavana yönä ja itsekin yökkäilen aina seuraavaan iltaan asti.
Sunnuntai 19.4.2009: No photo, no Sisu
Aamuvarhaisella ohjelmassa on Kim Il Sungin hallintopalatsi, joka vuoden 1994 jälkeen on palvellut Suuren Johtajan viimeisenä lepopaikkana. Mausoleumiin ei niin vain kävellä sisälle, turisteille on varattu mahdollisuus vierailuun vain lauantaisin ja tiistaisin kello 9.00. Paikallisillekin vierailu on iso, kerran elämässä -tilaisuus, joka on mahdollinen vain kansan eliitti-osalle, jota tekisi oikeastaan mieli nimittää pinssiluokaksi rintapielen koristuksen mukaan. Pinssit kiiltävät, jonot suoristuvat ja ilmeet ovat poikkeuksellisen vakavia. Kameroita ja käsilaukkuja ei tietenkään saa viedä sisälle, mutta olen miltei menettää malttini, kun toisessa turvatarkastuksessa taskut tyhjennetään aivan kaikesta. Poden nimittäin kiusallista yskää, enkä todellakaan himoitse röhinäkohtausta ruumiin äärellä. Armoa ei: Sisu-pastillit jäävät turvamiehelle, saan neuvoteltua luvan kaataa askista kaksi pastillia taskun pohjalle. Samoin verkkoon jäävät kammat, kynät, tupakka-askit ja nenäliinapaketit. Puoliksi käytetyt paperiliinat saavat sentään jäädä.
Puolestatoista tunnista kuluu tunti edestakaiseen matkaan liukuportaissa ja liukukäytävillä, ihan totta. Hitaasti rullaavalla käytävällä on aikaa katsella mausoleumista palaavia korealaisia. Monen nuoren koulutytön poskilla on kyyneliä, miesten katseet ovat tiukasti eteenpäin. Sydämessä palaa myös mausoleumi-opasnaisella, jonka koreankielisen puheen viesti ei jää epäselväksi. Moista vilpitöntä äänen väräjöintiä ja paatosta en ole tainnut koskaan kuullakaan, mutta tyhjään marmorisaliin se sopii kuin nakutettu. Lyhyen esittelyn jälkeen pääsemme kiertämään balsamoitua ruumista erittäin hämärästi valaistussa korkeassa huoneessa. Kumarruksia tulee yhteensä kolme, kaikilla muilla lasiarkun sivustoilla paitsi pääpuolella, joka ohitetaan niin rivakasti kuin mahdollista. Ryhmämme suoriutuu neljän hengen pienoiskummaruksista varsin kiitettävästi, harjoitus tekee mestarin.
Mausoleumista on hyvä matkaa marttyyrien hautausmaalle, joka on sijoitettu aikoinaan niin, että Suuri Johtaja pystyi näkemään sotilastoveriensa viimeiset lepopaikat suoraan työhuoneensa ikkunasta. Kukkulalta onkin upeat näköalat ja hautuumaa muistomerkkeineen Taesong-vuorella vaikuttava. Samaisella vuorella on myös buddhalaistemppeli, jota käymme katsomassa. Innostus lopahtaa nopeasti, sillä tästä paikasta on luostari ja historia kaukana. Syykin selviää: paikkaa on ”korjailtu” ja ”restauroitu” kovasti sodan jälkeen. Ilmankos kaikki kiiltää uutuuttaan.
Lounaan jälkeen olisi tarkoitus lähteä ajelemaan kohti Myohyang-vuorta ja maaseutumaisempaa osaa maasta. Paikalliset oppaamme tekevät kuitenkin yhden ohjelmanmuutosyllätyksistään ja ennen bussimatkaa käymme katsastamassa vielä Pueblo-laivan, josta pohjoiskorealaiset ovat poikkeuksellisen ylpeitä. Kyseessä on vuonna 1968 kaapattu amerikkalainen vakoojalaiva, jonka kiinnisaaminen aiheutti 11 kuukauden pituisen diplomaattisen ja poliittisen draaman keskellä kylmintä sotaa. On mielenkiintoista kuulla pohjoiskorealaisten versio tapahtumien kulusta, mutta vierailun alussa esitettävä parikymmenminuuttinen filmi saa suupielet nykimään. Harmittelen ainoastaan kopion saannin mahdottomuutta.
Parin tunnin ajomatkan päässä sijaitseva Myohyangin ulkoilualue on kuuluisa kahdesta ”ystävyysnäyttelystään”, mutta ne on säästetty suuruudessaan huomisaamuksi. Ennen illallista meille on luvattu mahdollisuus kävellä luonnossa, mutta epäilys herää jo ”polun” päässä: se on nimittäin puhdasta asfalttia. Muutaman kymmenen metrin ylösnousu paljastaa myös oppaillemme odottamattoman asian, rakennustyömaan. Luontoa muokataan kesäksi kovalla kädellä ja raksamiehet ovat runnoneet luonnonmukaisemman pienen polun mahdottomaksi kulkea. Oppaamme säikähtää tilannetta ja kieltää ehdottomasti kuvien ottamisen. Liekkö syynä sunnuntaityö vai länsimaisin silmin työturvallisuudesta viis veisaavat olosuhteet? Seitsemän henkeä lähtee kiipeämään kameramiehen perässä kiertotietä ylöspäin ja hetken purojen yli hyppely on aivan hauskaa. Kun pääsemme pisteeseen, josta ei enää pääse eteenpäin, ehdin ihailla kahden sekunnin ajan korealaista metsämaisemaa. Ylöspäin vilkaisu paljastaa kuitenkin totuuden: ylhäällä hiekkaisen vuoren rinteellä on Rakasta Johtajaa Kim Jong Iliä ylistävä teksti. Miten ihmeessä ne pääsevätkin kirjoittamaan mitä kummallisimpiin paikkoihin noita juttujaan?
Illalla ruokailun jälkeen hotellissa ei ole oikein muuta tekemistä kuin juoda halpaa alkoholia (olut 30 senttiä 640 millilitran pullo, viinapullo 3 euroa) ja pelata biljardia. Muita asiakkaita ei näy. Pidän kameran koko illan mukanani ja ensimmäistä kertaa joku pyytää minua poistamaan ottamani kuvan. Kyseessä on respassa työskentelevä tyttönen, joka suuttuu tosissaan ottaessani yleiskuvaa pelaavasta hotellin henkilökunnasta. Vältän kameran lopullisen särkymisen poistamalla kuvan kiltisti ja kohautan samalla harteitani, otos kun ei ole erityisen hyvä. Kasvojen esilletulo suomalaisen turistin matkamuistoalbumissa tuntuu olevan tytölle kuitenkin elämän ja kuoleman kysymys.
Puolestatoista tunnista kuluu tunti edestakaiseen matkaan liukuportaissa ja liukukäytävillä, ihan totta. Hitaasti rullaavalla käytävällä on aikaa katsella mausoleumista palaavia korealaisia. Monen nuoren koulutytön poskilla on kyyneliä, miesten katseet ovat tiukasti eteenpäin. Sydämessä palaa myös mausoleumi-opasnaisella, jonka koreankielisen puheen viesti ei jää epäselväksi. Moista vilpitöntä äänen väräjöintiä ja paatosta en ole tainnut koskaan kuullakaan, mutta tyhjään marmorisaliin se sopii kuin nakutettu. Lyhyen esittelyn jälkeen pääsemme kiertämään balsamoitua ruumista erittäin hämärästi valaistussa korkeassa huoneessa. Kumarruksia tulee yhteensä kolme, kaikilla muilla lasiarkun sivustoilla paitsi pääpuolella, joka ohitetaan niin rivakasti kuin mahdollista. Ryhmämme suoriutuu neljän hengen pienoiskummaruksista varsin kiitettävästi, harjoitus tekee mestarin.
Mausoleumista on hyvä matkaa marttyyrien hautausmaalle, joka on sijoitettu aikoinaan niin, että Suuri Johtaja pystyi näkemään sotilastoveriensa viimeiset lepopaikat suoraan työhuoneensa ikkunasta. Kukkulalta onkin upeat näköalat ja hautuumaa muistomerkkeineen Taesong-vuorella vaikuttava. Samaisella vuorella on myös buddhalaistemppeli, jota käymme katsomassa. Innostus lopahtaa nopeasti, sillä tästä paikasta on luostari ja historia kaukana. Syykin selviää: paikkaa on ”korjailtu” ja ”restauroitu” kovasti sodan jälkeen. Ilmankos kaikki kiiltää uutuuttaan.
Lounaan jälkeen olisi tarkoitus lähteä ajelemaan kohti Myohyang-vuorta ja maaseutumaisempaa osaa maasta. Paikalliset oppaamme tekevät kuitenkin yhden ohjelmanmuutosyllätyksistään ja ennen bussimatkaa käymme katsastamassa vielä Pueblo-laivan, josta pohjoiskorealaiset ovat poikkeuksellisen ylpeitä. Kyseessä on vuonna 1968 kaapattu amerikkalainen vakoojalaiva, jonka kiinnisaaminen aiheutti 11 kuukauden pituisen diplomaattisen ja poliittisen draaman keskellä kylmintä sotaa. On mielenkiintoista kuulla pohjoiskorealaisten versio tapahtumien kulusta, mutta vierailun alussa esitettävä parikymmenminuuttinen filmi saa suupielet nykimään. Harmittelen ainoastaan kopion saannin mahdottomuutta.
Parin tunnin ajomatkan päässä sijaitseva Myohyangin ulkoilualue on kuuluisa kahdesta ”ystävyysnäyttelystään”, mutta ne on säästetty suuruudessaan huomisaamuksi. Ennen illallista meille on luvattu mahdollisuus kävellä luonnossa, mutta epäilys herää jo ”polun” päässä: se on nimittäin puhdasta asfalttia. Muutaman kymmenen metrin ylösnousu paljastaa myös oppaillemme odottamattoman asian, rakennustyömaan. Luontoa muokataan kesäksi kovalla kädellä ja raksamiehet ovat runnoneet luonnonmukaisemman pienen polun mahdottomaksi kulkea. Oppaamme säikähtää tilannetta ja kieltää ehdottomasti kuvien ottamisen. Liekkö syynä sunnuntaityö vai länsimaisin silmin työturvallisuudesta viis veisaavat olosuhteet? Seitsemän henkeä lähtee kiipeämään kameramiehen perässä kiertotietä ylöspäin ja hetken purojen yli hyppely on aivan hauskaa. Kun pääsemme pisteeseen, josta ei enää pääse eteenpäin, ehdin ihailla kahden sekunnin ajan korealaista metsämaisemaa. Ylöspäin vilkaisu paljastaa kuitenkin totuuden: ylhäällä hiekkaisen vuoren rinteellä on Rakasta Johtajaa Kim Jong Iliä ylistävä teksti. Miten ihmeessä ne pääsevätkin kirjoittamaan mitä kummallisimpiin paikkoihin noita juttujaan?
Illalla ruokailun jälkeen hotellissa ei ole oikein muuta tekemistä kuin juoda halpaa alkoholia (olut 30 senttiä 640 millilitran pullo, viinapullo 3 euroa) ja pelata biljardia. Muita asiakkaita ei näy. Pidän kameran koko illan mukanani ja ensimmäistä kertaa joku pyytää minua poistamaan ottamani kuvan. Kyseessä on respassa työskentelevä tyttönen, joka suuttuu tosissaan ottaessani yleiskuvaa pelaavasta hotellin henkilökunnasta. Vältän kameran lopullisen särkymisen poistamalla kuvan kiltisti ja kohautan samalla harteitani, otos kun ei ole erityisen hyvä. Kasvojen esilletulo suomalaisen turistin matkamuistoalbumissa tuntuu olevan tytölle kuitenkin elämän ja kuoleman kysymys.
Lauantai 18.4.2009: Väsynyt turisti ei turhia kysele
Aamuinen näky Pjongjangiin on rauhallinen. Leveä katu hotellin takana on täynnä töihin käveleviä ihmisiä. Kun hetken jaksaa seisoa paikoillaan, näkyy myös muutama auto (Mersuja tietysti) ja pari bussia.
Päivä on buukattu täyteen perusnähtävyyksiä, mutta alun perin saamaamme matkaohjelmaa noudatetaan vähän sinne päin. Paikalliset oppaat saattavat hetkenä minä hyvänsä tehdä muutoksia kiertoajeluun. Bussina toimii koko matkan ajan sama, vasemmanpuoleiseen liikenteeseen suunniteltu ajoneuvo. Suuria ongelmia puoleisuus tuskin kuskille aiheuttaa, liikennettä kun ei ole ruuhkaksi asti. Vilkkaimmissa risteyksissä liikennevalojen virkaa toimittavat liikenteenvalvojatytöt, jotka valitaan tehtäviinsä kauneuskilpailun perusteella. Robottimaisesti kääntyilevät tyttöset hoitavat pestiään kunnes menevät naimisiin, jonka jälkeen muuta uraa on helppo luoda hyvien referenssien ansiosta.
Kolme päivää ennen tuloamme, 15. huhtikuuta, maassa on ollut vuoden suurin juhlapäivä, Auringon juhla eli Suuren Johtajan syntymäpäivä. Ei siis mikään ihme, että vieraillessamme päivän alkajaisiksi Kim Il Sungin syntymäkodissa alueelle virtaa tasaiseen tahtiin juhlapukuisia paikallisia siisteissä pari-, kolmi- tai nelijonoissa. Elokuvalavasteelta vaikuttava tönö ei ole ulkomaalaisesta läheskään niin kiinnostava kuin se toiminta, mikä tuntuu olevan meneillään vastakkaisella, metsän peittämällä rinteellä. Mitään emme pääse näkemään, ainoastaan kuulemaan metsissä kajahtelevaa koreankielistä palopuhetta.
”Tuhannen maiseman paikasta” ajamme tutustumaan Pjongjangin metroon. Tai oikeastaan vain kahteen asemaan, Gloryyn ja Revivaliin. Yksikään ryhmämatkalainen ei ole todistetusti nähnyt enempää kuin nämä kaksi asemaa, joten koko metron olemassaolo sellaisena kuin sen kartta meille esitetään, on kyseenalainen. Kahden komeasti koristellun edustusaseman jälkeen on edelleen hieman hankala olla vakuuttunut. Kun nimittäin valumme väljänä ryhmänä ensimmäiselle asemalle, laiturille tulee metrovaunu, joka ei lähde liikkeelle, ennen kuin olemme kaikessa rauhassa kuvanneet ja lorvineet laiturilla. Samaan vaunuun, jonka senkin takapäätyä koristavat isä- ja poika-Kimin kuvat, kanssamme ei tule yhtään paikallista. Pois metrosta hypätään yhden pysäkin jälkeen. Metrosysteemi ydinsuojavalmiuksineen on toki todella vakuuttava ja rullaportaiden pituus vähän toista maata kuin Helsingissä. Yksien portaiden aikana kaiteella tulee vastaan noin viisi kovaäänistä, joista pauhaa kuultavalla volyymilla kansallismielistä musiikkia.
Suihkulähdepuiston ja kirjaston (”30 miljoonaa kirjaa”) toljottelun jälkeen suuntaamme pohjoiskorealaisille miltei kaikkein pyhimpään paikkaan, 30 metriä korkealle Kim Il Sungin pronssipatsaalle. Auringossa kiiltelevä pysti katsoo käsi ojossa alas kaupunkiin taustallaan kaikkien korealaisten kehto, Paektu-vuori. Tilanteessa on hymy herkässä, mutta nauraa ei saa, muuten koko matka saattaa päättyä ennen kuin on alkanutkaan. Sen sijaan koko porukka astuu hartaan hiljaisuuden vallitessa pystin eteen ja kolme ryhmämme jäsentä käy laskemassa kukkapuskat patsaan eteen. Sitten kumarretaan, mahdollisimman syvään. Jos kumarrus jää liian matalaksi, saattavat oppaamme ja muut paikalliset suuttua, ja sitähän kukaan ei tahdo tehdä. Kumartelun jälkeen saa kuvata, mutta vain niin, että koko patsas tulee kuvaan
kokonaisena. Tämä tuntuu olevan oppaallemme todella tärkeä asia, mutta siitä huolimatta reissun päätteeksi saatavalla videolla pysti näkyy vain puoliksi.
Vielä ”maailman korkein” Riemukaari (3 metriä korkeampi kuin Pariisissa, tietysti), kolmea valtiojohtoista televisiokanavaa palveleva radiotorni ja sitten lounaalle, jossa saamme tutustua ensimmäistä kertaa pohjoiskorealaiselle keittiölle tyypilliseen asiaan, uppopaistamiseen. Viiden päivän aikana huomaan, että kaikkea voi todellakin friteerata. Mulperipuunlehti hädin tuskin maistuu rasvan alta, mutta idea on ihan kiva.
Iltapäivällä tahti vain kiihtyy. Puolueen perustamisen monumentti muistuttaa betonibrutalismissaan erehdyttävästi burtonilaisen Gotham Cityn lavasteita. Se on sijoitettu kaupunkikaavassa vastapäätä toisella puolella jokea olevaa Kim Il Sungin patsasta. Sattumoisin myös kovaonninen 150-kerroksinen hotelli osuu samalle linjalle, mutta siitä ei tietenkään puhuta. Samalla kerralla alkaa tulla selväksi eräs tyypillinen asia: jokaisen monumentin, näyttelyn tai esityksen jälkeen meillä on mahdollisuus ostaa matkamuistoja tai paikallista taidetta (väistän kiusauksen käyttää lainausmerkkejä edellisessä). Ensimmäisenä päivänä myyntitiskeillä vierailu ja seinille toljottelu on erilaisissa kulttuurikeskuksissa ihan piristävää, toisena ja kolmantena se jo puuduttaa. Tavarat ovat miltei poikkeuksetta samat joka paikassa.
Suuren Johtajan syntymäpäivän aikoihin Pjongjangissa järjestetään myös suuri kukkanäyttely, joka rakentuu tasan kahden kukan ympärille. Kimilsungia on Indonesian hallitsijan Suuren Johtajan mukaan nimetty orkidea. Kimiljongia puolestaan heleän punainen begonia. Kolmikerroksinen rakennus on täynnä eri tahojen rakentamia asetelmia, joissa kimilsungiat ja kimjongiliat kukkivat valtoimenaan ja hyvässä järjestyksessä. Meille sattuu poikkeuksellisen innokas ja hyvää englantia puhuva opas-tyttönen, joka toivoo meidän kirjoittavan ajatuksiamme näyttelystä vieraskirjana kierroksen lopuksi. En voi vastustaa kiusausta ja kirjoitan suomeksi: ”Paljon on täällä kukkasia!”. Toinen paikallisista oppaistamme, Mr Kim, pyytää matkanjohtajaamme kääntämään lauseen, joka pienen kakistelun jälkeen tekee työtä käskettyä. Kimin naama venähtää ikävästi. Ilmeisesti sarkasmin viljely ei ollut se juttu tässä vaiheessa sitten kuitenkaan.
Ennen illallista meidät viedään vielä katsomaan akrobatia-esitystä, joka on oikein mainio. Trapetsitaiteilijoiden katsominen livenä kun on ihan eri juttu kuin televisiosta toljottaminen. Esityksessä kaikki ulkomaalaiset istutetaan samalle alueelle ja näemme ensimmäistä kertaa kaikki ne turistit, jotka tulemme tapaamaan myöhemmin monta monituista kertaa monumenttien äärellä ja ruokapaikoissa. Pari venäläistä miestä on lomalla Siperiasta (pun intended), kaksi ranskalaista nuorta miestä puolestaan on lähtenyt huvin vuoksi Pekingistä Pohjois-Koreaan. Paljon kertoo se, että valtavassa sirkus-rakennuksessa on sisäarkkitehtuuri kohdillaan ja olutta saa viedä katsomoon asti, mutta vessa ei taaskaan vedä, eikä hanoista tule vettä. Onneksi jokainen on oppinut jo kantamaan mukanaan käsiendesinfiointiainetta.
Illallinen on hauska omatoimitapaus, pääsemme nimittäin valmistamaan jokainen itse paikallisen version hotpotista. Oma keitto onnistuu niin hyvin, että voisin vedellä mieluusti vielä toisenkin annoksen. Maha on vain vielä niin täynnä lounaasta, että nälkä tuntuu kaukaiselta asialta. Illan päätteeksi hotellissa kapuamme vielä toisen tornin pyörivään näköalaravintolaan. Olemme tyhjän ravintolan ainoat asiakkaat gintoniceinemme, mutta lopulta paikalle osuu myös kunnianarvoisa puolueen jäsen kahden naisensa kanssa. Näkymä ikkunoista ei ole niin pimeä kuin matkaoppaissa on uhkailtu, sillä kaikki monumentit on poikkeuksetta valaistu oikein hienosti. Kaduille ei tietenkään ole niin väliksi.
Päivä on buukattu täyteen perusnähtävyyksiä, mutta alun perin saamaamme matkaohjelmaa noudatetaan vähän sinne päin. Paikalliset oppaat saattavat hetkenä minä hyvänsä tehdä muutoksia kiertoajeluun. Bussina toimii koko matkan ajan sama, vasemmanpuoleiseen liikenteeseen suunniteltu ajoneuvo. Suuria ongelmia puoleisuus tuskin kuskille aiheuttaa, liikennettä kun ei ole ruuhkaksi asti. Vilkkaimmissa risteyksissä liikennevalojen virkaa toimittavat liikenteenvalvojatytöt, jotka valitaan tehtäviinsä kauneuskilpailun perusteella. Robottimaisesti kääntyilevät tyttöset hoitavat pestiään kunnes menevät naimisiin, jonka jälkeen muuta uraa on helppo luoda hyvien referenssien ansiosta.
Kolme päivää ennen tuloamme, 15. huhtikuuta, maassa on ollut vuoden suurin juhlapäivä, Auringon juhla eli Suuren Johtajan syntymäpäivä. Ei siis mikään ihme, että vieraillessamme päivän alkajaisiksi Kim Il Sungin syntymäkodissa alueelle virtaa tasaiseen tahtiin juhlapukuisia paikallisia siisteissä pari-, kolmi- tai nelijonoissa. Elokuvalavasteelta vaikuttava tönö ei ole ulkomaalaisesta läheskään niin kiinnostava kuin se toiminta, mikä tuntuu olevan meneillään vastakkaisella, metsän peittämällä rinteellä. Mitään emme pääse näkemään, ainoastaan kuulemaan metsissä kajahtelevaa koreankielistä palopuhetta.
”Tuhannen maiseman paikasta” ajamme tutustumaan Pjongjangin metroon. Tai oikeastaan vain kahteen asemaan, Gloryyn ja Revivaliin. Yksikään ryhmämatkalainen ei ole todistetusti nähnyt enempää kuin nämä kaksi asemaa, joten koko metron olemassaolo sellaisena kuin sen kartta meille esitetään, on kyseenalainen. Kahden komeasti koristellun edustusaseman jälkeen on edelleen hieman hankala olla vakuuttunut. Kun nimittäin valumme väljänä ryhmänä ensimmäiselle asemalle, laiturille tulee metrovaunu, joka ei lähde liikkeelle, ennen kuin olemme kaikessa rauhassa kuvanneet ja lorvineet laiturilla. Samaan vaunuun, jonka senkin takapäätyä koristavat isä- ja poika-Kimin kuvat, kanssamme ei tule yhtään paikallista. Pois metrosta hypätään yhden pysäkin jälkeen. Metrosysteemi ydinsuojavalmiuksineen on toki todella vakuuttava ja rullaportaiden pituus vähän toista maata kuin Helsingissä. Yksien portaiden aikana kaiteella tulee vastaan noin viisi kovaäänistä, joista pauhaa kuultavalla volyymilla kansallismielistä musiikkia.
Suihkulähdepuiston ja kirjaston (”30 miljoonaa kirjaa”) toljottelun jälkeen suuntaamme pohjoiskorealaisille miltei kaikkein pyhimpään paikkaan, 30 metriä korkealle Kim Il Sungin pronssipatsaalle. Auringossa kiiltelevä pysti katsoo käsi ojossa alas kaupunkiin taustallaan kaikkien korealaisten kehto, Paektu-vuori. Tilanteessa on hymy herkässä, mutta nauraa ei saa, muuten koko matka saattaa päättyä ennen kuin on alkanutkaan. Sen sijaan koko porukka astuu hartaan hiljaisuuden vallitessa pystin eteen ja kolme ryhmämme jäsentä käy laskemassa kukkapuskat patsaan eteen. Sitten kumarretaan, mahdollisimman syvään. Jos kumarrus jää liian matalaksi, saattavat oppaamme ja muut paikalliset suuttua, ja sitähän kukaan ei tahdo tehdä. Kumartelun jälkeen saa kuvata, mutta vain niin, että koko patsas tulee kuvaan
kokonaisena. Tämä tuntuu olevan oppaallemme todella tärkeä asia, mutta siitä huolimatta reissun päätteeksi saatavalla videolla pysti näkyy vain puoliksi.
Vielä ”maailman korkein” Riemukaari (3 metriä korkeampi kuin Pariisissa, tietysti), kolmea valtiojohtoista televisiokanavaa palveleva radiotorni ja sitten lounaalle, jossa saamme tutustua ensimmäistä kertaa pohjoiskorealaiselle keittiölle tyypilliseen asiaan, uppopaistamiseen. Viiden päivän aikana huomaan, että kaikkea voi todellakin friteerata. Mulperipuunlehti hädin tuskin maistuu rasvan alta, mutta idea on ihan kiva.
Iltapäivällä tahti vain kiihtyy. Puolueen perustamisen monumentti muistuttaa betonibrutalismissaan erehdyttävästi burtonilaisen Gotham Cityn lavasteita. Se on sijoitettu kaupunkikaavassa vastapäätä toisella puolella jokea olevaa Kim Il Sungin patsasta. Sattumoisin myös kovaonninen 150-kerroksinen hotelli osuu samalle linjalle, mutta siitä ei tietenkään puhuta. Samalla kerralla alkaa tulla selväksi eräs tyypillinen asia: jokaisen monumentin, näyttelyn tai esityksen jälkeen meillä on mahdollisuus ostaa matkamuistoja tai paikallista taidetta (väistän kiusauksen käyttää lainausmerkkejä edellisessä). Ensimmäisenä päivänä myyntitiskeillä vierailu ja seinille toljottelu on erilaisissa kulttuurikeskuksissa ihan piristävää, toisena ja kolmantena se jo puuduttaa. Tavarat ovat miltei poikkeuksetta samat joka paikassa.
Suuren Johtajan syntymäpäivän aikoihin Pjongjangissa järjestetään myös suuri kukkanäyttely, joka rakentuu tasan kahden kukan ympärille. Kimilsungia on Indonesian hallitsijan Suuren Johtajan mukaan nimetty orkidea. Kimiljongia puolestaan heleän punainen begonia. Kolmikerroksinen rakennus on täynnä eri tahojen rakentamia asetelmia, joissa kimilsungiat ja kimjongiliat kukkivat valtoimenaan ja hyvässä järjestyksessä. Meille sattuu poikkeuksellisen innokas ja hyvää englantia puhuva opas-tyttönen, joka toivoo meidän kirjoittavan ajatuksiamme näyttelystä vieraskirjana kierroksen lopuksi. En voi vastustaa kiusausta ja kirjoitan suomeksi: ”Paljon on täällä kukkasia!”. Toinen paikallisista oppaistamme, Mr Kim, pyytää matkanjohtajaamme kääntämään lauseen, joka pienen kakistelun jälkeen tekee työtä käskettyä. Kimin naama venähtää ikävästi. Ilmeisesti sarkasmin viljely ei ollut se juttu tässä vaiheessa sitten kuitenkaan.
Ennen illallista meidät viedään vielä katsomaan akrobatia-esitystä, joka on oikein mainio. Trapetsitaiteilijoiden katsominen livenä kun on ihan eri juttu kuin televisiosta toljottaminen. Esityksessä kaikki ulkomaalaiset istutetaan samalle alueelle ja näemme ensimmäistä kertaa kaikki ne turistit, jotka tulemme tapaamaan myöhemmin monta monituista kertaa monumenttien äärellä ja ruokapaikoissa. Pari venäläistä miestä on lomalla Siperiasta (pun intended), kaksi ranskalaista nuorta miestä puolestaan on lähtenyt huvin vuoksi Pekingistä Pohjois-Koreaan. Paljon kertoo se, että valtavassa sirkus-rakennuksessa on sisäarkkitehtuuri kohdillaan ja olutta saa viedä katsomoon asti, mutta vessa ei taaskaan vedä, eikä hanoista tule vettä. Onneksi jokainen on oppinut jo kantamaan mukanaan käsiendesinfiointiainetta.
Illallinen on hauska omatoimitapaus, pääsemme nimittäin valmistamaan jokainen itse paikallisen version hotpotista. Oma keitto onnistuu niin hyvin, että voisin vedellä mieluusti vielä toisenkin annoksen. Maha on vain vielä niin täynnä lounaasta, että nälkä tuntuu kaukaiselta asialta. Illan päätteeksi hotellissa kapuamme vielä toisen tornin pyörivään näköalaravintolaan. Olemme tyhjän ravintolan ainoat asiakkaat gintoniceinemme, mutta lopulta paikalle osuu myös kunnianarvoisa puolueen jäsen kahden naisensa kanssa. Näkymä ikkunoista ei ole niin pimeä kuin matkaoppaissa on uhkailtu, sillä kaikki monumentit on poikkeuksetta valaistu oikein hienosti. Kaduille ei tietenkään ole niin väliksi.
Perjantai 17.4.2009, osa 2: Ensivaikutelmia
Viihdyttävä rajashow loppuu aikanaan ja pääsemme lopulta jopa jaloittelemaan asemalle. Saamme tutustua matkan aikana tutuksi tulevaan vessapaperittomaan, vetämättömään ja vedettömään vessaan. Samoin ehdin äimistellä odotushallin seinällä olevaa Kim Il Sung – Kim Jong Il -kuvaparia. Paikalliset pelaavat korttia tuoleilla ja sohvilla, jollaiset olen nähnyt viimeksi oppilaskuntamme tiloissa lukion kellarissa. Rakennuksessa ei ole valoja, mikä on sekin erittäin harvoin poikkeuksen tuottava sääntö. Ostan alakerran matkamuistotiskiltä kolme pinssiä ja ”rakkaan johtajan” Kim Jong Ilin vuonna 1973 kirjoittaman mestariteoksen On the art of the cinema. Yhteishinta 2,70 euroa.
Meidät paimennetaan takaisin vaunuun ennen kuin junaan päästetään enemmän paikallisia matkustajia. Ensin tulevat upseerit perheineen, sitten paremmin pukeutuneet puolueen virkailijat, sitten se tavallinen kansa. Pukeutumistyyli tulee nopeasti selväksi. Armeijan khaki-vihreää, puolueen Mao-tyylisesti leikattuja mustia pukuja ja vanhahtavia pusakoita. Aseet ovat avoimesti armeijan sotilailla esillä. Kengissä, etenkin naisten korkkareissa, on sentään jotain vaihtelua, ehkäpä niistä voikin päätellä sen todellisen yhteiskunnallisen statuksen, onko varaa tuontikenkiin vai ei. Kaikkien vasemmassa rintapielessä on ”hyvän kansalaisen” Kim Il Sung -merkki. Haen katsekontaktia ohi kulkeviin ihmisiin, muutamat jopa uskaltavat katsoa pidempään takaisin.
Maisema muuttuu täysin, kun juna jatkaa matkaa pohjoiskorealaisen maaseudun läpi. Ruskeansävyistä peltoa, elottomia kukkuloita. Ihmisiä jonkin verran pyöräilemässä, mutta lähinnä kävelemässä pitkin leveitä asfalttiteitä. Eikä aluksi yhtään autoa. Sitten näkyy yksi ja toinen. Siinäpä ne vähään aikaan. Traktorit on saatu moneen kertaan näytettynä Venäjältä, yhdessä palaa moottori ja sen ympärillä ihmettelee tulta viisi miestä vailla sammutusaikeita. Yksittäiset ihmiset kykkivät valtavilla pellolla ja etsivät todennäköisesti syötävää.
Kituvan joen varrella on tiilentekijäjoukkoja. Todennäköisesti juuri näitä oli kuvattu viime syksyn Helsingin Sanomien juttuun, joka otsikoitiin ”Se oli selvästi työleiri”. Kyseenalaistan heti ihmiset nähtyäni valtakunnan median johtopäätökset. Tuskinpa Pohjois-Korean kontrollifriikki johto asettelisi työleiriä radan varteen ulkomaisten nähtäväksi, kun pahamaineinen paikallinen Siperia sijaitsee virallisestikin maan koillisosassa. Ihmiset vain ovat yleisesti ottaen huonosti ravittuja (edellinen nälänhätä koettiin vuonna 2007) ja velvoitetaan maan ideologian mukaisesti työhön kuutena päivänä viikosta. Kuivalla ja kituvalla maaseudulla työviikko on taatusti seitsemänpäiväinen. Näky on silti epätodellinen, selkeä köyhyys turruttaa nopeasti kaikki aistit.
Oppaamme yllätykseksi junaan on ensimmäistä kertaa hänen aikanaan liitetty ravintolavaunu Korean puolella. Se täytyy tietysti nähdä. On todella sääli, että kuvaaminen kielletään erittäin rankalla kädellä kun astumme sisään, paikkaa on nimittäin vaikea kuvailla. Ero kiinalaiseen ravintolavaunuun on huikea. Oven vasemman puoleisessa pöydässä istuva mies antaa ylen pöydälle (myöhemmin selviää, että tyyppi on vain tukehtumaisillaan kalanruotoon). Myyntitiskin edessä, kasvot ovelle päin istuu koppalakissaan ja täydessä univormussa poliisi, joka tuijottaa meitä avoimen uteliaasti, vaikka ryhmästämme on jo ihmisiä ruokailemassa paikan päällä. Pöydät ovat täynnä kalanruotoja, jotka on surutta ruokailun jäljiltä jätetty odottamaan siivousta. Ikkunoissa on päivänkakkarakukalliset vihreät leikkimökkiverhot, seinien ja pöytäliinan väri on sininen. Valoja ei tietenkään ole. Kun ajamme tunneliin, vaunuun tulee sysipimeää. Paikallinen Taedonggang-olut 640 millilitran pulloissaan (30 senttiä pullo) sentään on erinomaista. Ilmankos, jos panimo on huhun mukaan siirretty kivi kiveltä Britanniasta Pohjois-Koreaan.
Saavumme Pjongjangiin melkein ajallaan. Ensimmäinen rakennus, jonka tunnistan pimenevän kaupungin silhuetista, on juuri se, josta paikalliset eivät suostu puhumaan. Kyseessä on kaupunkikuvaa joka suunnasta dominoiva 150-kerroksinen, 80-luvulla aloitettu hotellihirvitys, jonka loppuunrakennus kaatui rahapulaan. Sen huipulla on viisi pyörivää ravintolaa ja nostokurki. Kukaan ei ilmeisesti uskalla kavuta hakemaan sitä alas.
Pjongjangin asemalaiturilla meitä ovat vastassa oppaamme Mr Kim ja Toni. He marssittavat meidät erikoistietä ulos ja suoraan bussiin. Aseman etuosa näyttää hämmästyttävän eurooppalaiselta. On autoja ja katulamppuja ja valoa, jopa koristeeksi asti. Hotellimme Koryo sijaitsee kahden minuutin kävelymatkan päässä asemasta, mutta sekin mennään bussilla. Seikka, johon saamme tottua seuraavien päivien aikana ja josta ei neuvotella.
Ennen illallista väsynyt ryhmä saa Mr Kimiltä ohjeet. Sääntösulkeisissa kerrotaan, että hotellista ei lähdetä yksin hortoilemaan mihinkään. Ulos saa mennä kolmen metrin verran, ”sallittu” alue päättyy autokaistaleen rajaavaan kaiteeseen. Hotellissa saa kuvata vapaasti, mutta muuten vain silloin kun Kim kertoo sen olevan ok. Postimerkkejä ei saa liimata itse, sillä niiden täytyy olla suorassa. Puhelu Suomeen maksaa kuusi euroa minuutti (kännykäthän on jo kerätty rajalla pois tai jätetty Pekingiin).
Illallinen on kyllä kaikin puolin positiivinen yllätys. Toisaalta olen niin kuitti, ettei pohjoiskorealainen keittiö ole ensimmäisenä mielessäni. Huoneemme on minkä tahansa standardin mukaan iso ja siinä on jopa tupakointisyvennys näköaloineen. Kaupunki näyttää pimeältä, vastapäisessä talossa näkyy silhuetteja, jotka mielestäni pysyvät paikallaan, vaikka tuijotan niitä herkeämättä kymmenen minuuttia.
Meidät paimennetaan takaisin vaunuun ennen kuin junaan päästetään enemmän paikallisia matkustajia. Ensin tulevat upseerit perheineen, sitten paremmin pukeutuneet puolueen virkailijat, sitten se tavallinen kansa. Pukeutumistyyli tulee nopeasti selväksi. Armeijan khaki-vihreää, puolueen Mao-tyylisesti leikattuja mustia pukuja ja vanhahtavia pusakoita. Aseet ovat avoimesti armeijan sotilailla esillä. Kengissä, etenkin naisten korkkareissa, on sentään jotain vaihtelua, ehkäpä niistä voikin päätellä sen todellisen yhteiskunnallisen statuksen, onko varaa tuontikenkiin vai ei. Kaikkien vasemmassa rintapielessä on ”hyvän kansalaisen” Kim Il Sung -merkki. Haen katsekontaktia ohi kulkeviin ihmisiin, muutamat jopa uskaltavat katsoa pidempään takaisin.
Maisema muuttuu täysin, kun juna jatkaa matkaa pohjoiskorealaisen maaseudun läpi. Ruskeansävyistä peltoa, elottomia kukkuloita. Ihmisiä jonkin verran pyöräilemässä, mutta lähinnä kävelemässä pitkin leveitä asfalttiteitä. Eikä aluksi yhtään autoa. Sitten näkyy yksi ja toinen. Siinäpä ne vähään aikaan. Traktorit on saatu moneen kertaan näytettynä Venäjältä, yhdessä palaa moottori ja sen ympärillä ihmettelee tulta viisi miestä vailla sammutusaikeita. Yksittäiset ihmiset kykkivät valtavilla pellolla ja etsivät todennäköisesti syötävää.
Kituvan joen varrella on tiilentekijäjoukkoja. Todennäköisesti juuri näitä oli kuvattu viime syksyn Helsingin Sanomien juttuun, joka otsikoitiin ”Se oli selvästi työleiri”. Kyseenalaistan heti ihmiset nähtyäni valtakunnan median johtopäätökset. Tuskinpa Pohjois-Korean kontrollifriikki johto asettelisi työleiriä radan varteen ulkomaisten nähtäväksi, kun pahamaineinen paikallinen Siperia sijaitsee virallisestikin maan koillisosassa. Ihmiset vain ovat yleisesti ottaen huonosti ravittuja (edellinen nälänhätä koettiin vuonna 2007) ja velvoitetaan maan ideologian mukaisesti työhön kuutena päivänä viikosta. Kuivalla ja kituvalla maaseudulla työviikko on taatusti seitsemänpäiväinen. Näky on silti epätodellinen, selkeä köyhyys turruttaa nopeasti kaikki aistit.
Oppaamme yllätykseksi junaan on ensimmäistä kertaa hänen aikanaan liitetty ravintolavaunu Korean puolella. Se täytyy tietysti nähdä. On todella sääli, että kuvaaminen kielletään erittäin rankalla kädellä kun astumme sisään, paikkaa on nimittäin vaikea kuvailla. Ero kiinalaiseen ravintolavaunuun on huikea. Oven vasemman puoleisessa pöydässä istuva mies antaa ylen pöydälle (myöhemmin selviää, että tyyppi on vain tukehtumaisillaan kalanruotoon). Myyntitiskin edessä, kasvot ovelle päin istuu koppalakissaan ja täydessä univormussa poliisi, joka tuijottaa meitä avoimen uteliaasti, vaikka ryhmästämme on jo ihmisiä ruokailemassa paikan päällä. Pöydät ovat täynnä kalanruotoja, jotka on surutta ruokailun jäljiltä jätetty odottamaan siivousta. Ikkunoissa on päivänkakkarakukalliset vihreät leikkimökkiverhot, seinien ja pöytäliinan väri on sininen. Valoja ei tietenkään ole. Kun ajamme tunneliin, vaunuun tulee sysipimeää. Paikallinen Taedonggang-olut 640 millilitran pulloissaan (30 senttiä pullo) sentään on erinomaista. Ilmankos, jos panimo on huhun mukaan siirretty kivi kiveltä Britanniasta Pohjois-Koreaan.
Saavumme Pjongjangiin melkein ajallaan. Ensimmäinen rakennus, jonka tunnistan pimenevän kaupungin silhuetista, on juuri se, josta paikalliset eivät suostu puhumaan. Kyseessä on kaupunkikuvaa joka suunnasta dominoiva 150-kerroksinen, 80-luvulla aloitettu hotellihirvitys, jonka loppuunrakennus kaatui rahapulaan. Sen huipulla on viisi pyörivää ravintolaa ja nostokurki. Kukaan ei ilmeisesti uskalla kavuta hakemaan sitä alas.
Pjongjangin asemalaiturilla meitä ovat vastassa oppaamme Mr Kim ja Toni. He marssittavat meidät erikoistietä ulos ja suoraan bussiin. Aseman etuosa näyttää hämmästyttävän eurooppalaiselta. On autoja ja katulamppuja ja valoa, jopa koristeeksi asti. Hotellimme Koryo sijaitsee kahden minuutin kävelymatkan päässä asemasta, mutta sekin mennään bussilla. Seikka, johon saamme tottua seuraavien päivien aikana ja josta ei neuvotella.
Ennen illallista väsynyt ryhmä saa Mr Kimiltä ohjeet. Sääntösulkeisissa kerrotaan, että hotellista ei lähdetä yksin hortoilemaan mihinkään. Ulos saa mennä kolmen metrin verran, ”sallittu” alue päättyy autokaistaleen rajaavaan kaiteeseen. Hotellissa saa kuvata vapaasti, mutta muuten vain silloin kun Kim kertoo sen olevan ok. Postimerkkejä ei saa liimata itse, sillä niiden täytyy olla suorassa. Puhelu Suomeen maksaa kuusi euroa minuutti (kännykäthän on jo kerätty rajalla pois tai jätetty Pekingiin).
Illallinen on kyllä kaikin puolin positiivinen yllätys. Toisaalta olen niin kuitti, ettei pohjoiskorealainen keittiö ole ensimmäisenä mielessäni. Huoneemme on minkä tahansa standardin mukaan iso ja siinä on jopa tupakointisyvennys näköaloineen. Kaupunki näyttää pimeältä, vastapäisessä talossa näkyy silhuetteja, jotka mielestäni pysyvät paikallaan, vaikka tuijotan niitä herkeämättä kymmenen minuuttia.
Perjantai 17.4.2009, osa 1: Kahvin ja tupakan voimalla rajan yli
Ilmankos junamatka kestää niin kauan, kun rajan ylitykseen on varattu kokonaiset neljä tuntia aikaa. Dandongin puolella kiinalaiset rajavartijat ovat ystävällisiä ja hymyileviä jopa siinä määrin, että kun ruumiinlämmön meiltä mittaava nainen huomaa minun potevan lievää kuumetta, hän jättää sen kategorisesti huomioimatta. Tapamme aikaa Dandongin uutuuttaan kiiltelevässä, valtavassa ja erittäin tyhjässä asemarakennuksessa. Osa porukasta tekee tax free -ostoksia ja pääsemme toteamaan, että Moskovasta tulleiden joukossa on muutama turkkipukuinen etuoikeutettu, jotka pääsevät jopa vaeltelemaan kaupungin puolelle. Meille moista ylellisyyttä ei sallita.
Enpä olisi uskonut, että ensimmäinen asia, joka Pohjois-Koreasta tulee rajajoen ylityksessä näkyviin, on maailmanpyörä. Joen rannalle pystytetty pieni huvipuisto on surullisen nostalginen näky liikkumattomissa, vanhoista lentokoneen osista tehdyissä laitteissa istuvine ihmisineen. Tilanne menee nopeasti ohi, vaunumme pusketaan raja-asemalle, jossa valokuvaus on ehdottomasti kielletty ja aika tuntuu pysähtyneen viidenkymmenen vuoden päähän.
Meille jaetaan kaksi lappua, joissa udellaan perustietojen lisäksi meidät Pohjois-Koreaan kutsunutta tahoa ja kiellettyjä esineitä. Muiden matkojen vastaisesti on tällä kertaa ruksittava yksi kohta kiellettyjen tavaroiden listasta, ”Publications of any kind”. Lapun takapuolelle listaan myös kamerani, iPodini ja erittelen jokaisen neljästä kirjastani. Oppaamme toivoo, että tupakka- ja mustekynälahjukset saavat rajavartijat suhtautumaan leväperäisesti ryhmän matkatavaroihin, eikä niitä pengota pohjia myöten.
Vaunussa ja hyteissä pyörii univormuista päätellen sekaisin rajavartioita, tullimiehiä ja armeijan väkeä. Meidän hyttiimme istahtava tullimies on pieni ja pyöreäkasvoinen, jonka silmissä tuikahtelee varovainen hymy. Tylytys seuraa tulkintani mukaan suurimmilta osin kielimuurista ja tavaroiden penkominen tuntuu melko näennäiseltä. Jokainen meistä otetaan käsittelyyn yksittäin, mutta harrastelijajärkkärini ei tunnu miestä kiinnostavan, saati taskusoittimeni. Ainoa asia, jota kohtaan mies osoittaa mielenkiintoa, on Willoughbyn matkaopas ja siitäkin alkupään karttaosuus. Rinkkaani hän ei halua kajota, vaikka muiden matkalaukut on käytetty auki.
Virallisen osuuden jälkeen seuraa varsin sekava ja hilpeäkin tunti. Hytissämme vierailee tämän tästä pitkähkö, avoimesti hymyilevä upseeri. Syynä ei suinkaan ole vaalea viehätysvoimamme, vaan yläpedille oppaan (tarkoituksella?) jättämät Nescafe-pussit. Kun upseeri hoksaa, että tarjolla on ilmaista kahvia (”kopi”), katoaa paketista nopealla tahdilla puolet, kun mies jakelee pitkulaisia pusseja kuin omiaan. Myös oppaan mukaan varaamat mainosmustekynät tekevät hyvin kauppansa, mutta vain kahdelle valikoidulle miehelle. Tupakkakartonkia sen sijaan ei tullimies uskalla ottaa suoraan vastaan suoraan, vaan pakkaa sen huomaamattomasti loppuvaiheessa laukkuunsa, jonka käy siirtämässä aiemmin hyttiimme vaivihkaa.
Lisäviihdettä rajavirkailijat saavat, kun naisten käsilaukkujen penkomisen yhteydessä kameroita aletaan käydä läpi tarkemmin. Oppaamme on unohtanut poistaa pokkarinsa muistikortilta Afrikan-kuvia, samoin viereisessä hytissä on videolle jäänyt materiaalia perheen pojan ralliautoilusta. Omalta kameraltani käydään läpi edellisenä päivänä räpsityt Peking-kuvat. Ja kaikki nämä kahteen kertaan. Kun nimittäin pitkä upseeri on ”tarkistanut” kameroiden arveluttavan sisällön ja silminnähden nauttinut eksoottisten eläinten katselusta, seuraa sama ruljanssi lyhyen tullimiehen kanssa. Pikakahvista ehditään myös tarjoilla toinen kierros.
Enpä olisi uskonut, että ensimmäinen asia, joka Pohjois-Koreasta tulee rajajoen ylityksessä näkyviin, on maailmanpyörä. Joen rannalle pystytetty pieni huvipuisto on surullisen nostalginen näky liikkumattomissa, vanhoista lentokoneen osista tehdyissä laitteissa istuvine ihmisineen. Tilanne menee nopeasti ohi, vaunumme pusketaan raja-asemalle, jossa valokuvaus on ehdottomasti kielletty ja aika tuntuu pysähtyneen viidenkymmenen vuoden päähän.
Meille jaetaan kaksi lappua, joissa udellaan perustietojen lisäksi meidät Pohjois-Koreaan kutsunutta tahoa ja kiellettyjä esineitä. Muiden matkojen vastaisesti on tällä kertaa ruksittava yksi kohta kiellettyjen tavaroiden listasta, ”Publications of any kind”. Lapun takapuolelle listaan myös kamerani, iPodini ja erittelen jokaisen neljästä kirjastani. Oppaamme toivoo, että tupakka- ja mustekynälahjukset saavat rajavartijat suhtautumaan leväperäisesti ryhmän matkatavaroihin, eikä niitä pengota pohjia myöten.
Vaunussa ja hyteissä pyörii univormuista päätellen sekaisin rajavartioita, tullimiehiä ja armeijan väkeä. Meidän hyttiimme istahtava tullimies on pieni ja pyöreäkasvoinen, jonka silmissä tuikahtelee varovainen hymy. Tylytys seuraa tulkintani mukaan suurimmilta osin kielimuurista ja tavaroiden penkominen tuntuu melko näennäiseltä. Jokainen meistä otetaan käsittelyyn yksittäin, mutta harrastelijajärkkärini ei tunnu miestä kiinnostavan, saati taskusoittimeni. Ainoa asia, jota kohtaan mies osoittaa mielenkiintoa, on Willoughbyn matkaopas ja siitäkin alkupään karttaosuus. Rinkkaani hän ei halua kajota, vaikka muiden matkalaukut on käytetty auki.
Virallisen osuuden jälkeen seuraa varsin sekava ja hilpeäkin tunti. Hytissämme vierailee tämän tästä pitkähkö, avoimesti hymyilevä upseeri. Syynä ei suinkaan ole vaalea viehätysvoimamme, vaan yläpedille oppaan (tarkoituksella?) jättämät Nescafe-pussit. Kun upseeri hoksaa, että tarjolla on ilmaista kahvia (”kopi”), katoaa paketista nopealla tahdilla puolet, kun mies jakelee pitkulaisia pusseja kuin omiaan. Myös oppaan mukaan varaamat mainosmustekynät tekevät hyvin kauppansa, mutta vain kahdelle valikoidulle miehelle. Tupakkakartonkia sen sijaan ei tullimies uskalla ottaa suoraan vastaan suoraan, vaan pakkaa sen huomaamattomasti loppuvaiheessa laukkuunsa, jonka käy siirtämässä aiemmin hyttiimme vaivihkaa.
Lisäviihdettä rajavirkailijat saavat, kun naisten käsilaukkujen penkomisen yhteydessä kameroita aletaan käydä läpi tarkemmin. Oppaamme on unohtanut poistaa pokkarinsa muistikortilta Afrikan-kuvia, samoin viereisessä hytissä on videolle jäänyt materiaalia perheen pojan ralliautoilusta. Omalta kameraltani käydään läpi edellisenä päivänä räpsityt Peking-kuvat. Ja kaikki nämä kahteen kertaan. Kun nimittäin pitkä upseeri on ”tarkistanut” kameroiden arveluttavan sisällön ja silminnähden nauttinut eksoottisten eläinten katselusta, seuraa sama ruljanssi lyhyen tullimiehen kanssa. Pikakahvista ehditään myös tarjoilla toinen kierros.
Torstai 16.4.2009: Kyttäystä junassa
Juna Pekingistä 1371 kilometrin päähän Pjongjangiin lähtee kello 17.30 torstai-iltana. Tarkalleen ottaen koko junasta vain kaksi vaunua matkaa Pohjois-Koreaan asti, muut Pekingistä lähteneet jäävät Kiinan puoleiselle raja-asemalle Dandongiin, jossa mukaan liitetään myös Moskovasta tulleita vaunuja. Rajan toisella puolella Sinuijussa mukaan tulee puolestaan maan sisäiseen matkailuun tarkoitettuja korealaisia vaunuja.
Pekingissä tunnelma on jännittynyt, sillä todennäköisesti saamme vaunuumme seuraksi pari kappaletta innokkaasti tuttavuutta tekeviä päällystakkeja eli erinomaista englantia puhuvia pohjoiskorealaisia agentteja. Pikainen tarkistuskierrokseni kuitenkin osoittaa, että yhdeksän makuuosaston vaunusta vain yhdessä on 23 hengen ryhmämme ulkopuolisia ja hekin ovat venäläisiä. Myöhemmin ihmisiä tulee muutama lisää, mutta kukaan ei ota kontaktia, kukaan ei kysele. Kiinalaisia kauppamiehiä kiinnostanee enemmän tavaroidensa saaminen onnellisesti rajan yli kuin joukko hulluja länsimaisia valkonaamoja.
Suomalainen matkanjohtajamme ja oppaamme huomauttaa, että jokainen Pohjois-Korean reissu on yllätys myös suomalaiselle oppaalle itselleen. Päällystakkien puute ja junan uutuuttaan kolisevat modernit vaunut mietityttävät häntäkin, mutta varovaista asennetta se ei vähennä. Voihan toki olla, että turistien valvontaa on vähennetty, mutta näin alkuvaiheessa on johtopäätöksien veto vaikeaa. Porukassamme on avaran Pekingin jälkeen aistittavissa varovaisuutta ja hyssyttelyä. Suulaimmat, joihin luen myös itseni, pitävät suunsa kiltisti kiinni.
Kävelymatka makuuvaunusta illalliselle ravintolavaunuun on hykerryttävä kokemus. Täyteen ahdetut kiinalaiset istumapaikkavaunut hiljenevät, kun ojennettujen jalkojen, matkalaukkujen ja käytävällä tupakoivien miesten ohi marssii jono enemmän tai vähemmän vaaleita ja hiljaisia suomalaisia. Tuijotus on avointa ja hämmästynyttä. Tarjoamme visuaalista eläintarhaviihdettä vielä syömästä palatessamme sekä varhain aamiaiselle mennessämme, mutta aamulla matkustajia on jo selkeästi vähemmän.
Heräilen pitkin yötä, sillä sain Pekingin lennolta riesakseni sitkeän yskän. Jännitän myös hieman rajan ylitystä ja valmistaudun henkisesti siihen, että palaan saman tien Dandongista takaisin Pekingiin. Olen varsinaiselta ammatiltani toimittaja, tosin opintovapaalle oleva sellainen. Työnkuvani ei liippaa läheltäkään poliittisen tai uutistoimittajan tointa, mutta Pohjois-Korean virallisen linjan mukaan olen samassa epätoivotussa kategoriassa armeijan henkilöstön kanssa. Passissani on Tukholman lähetystöstä myönnetty viisumi, aivan kuten muillakin, mutta täysin rehellisin tiedoin sitä en saanut. Viihdytän itseäni romantisoimalla tilannetta ja keskittymällä pieneen peitetarinaani.
Pekingissä tunnelma on jännittynyt, sillä todennäköisesti saamme vaunuumme seuraksi pari kappaletta innokkaasti tuttavuutta tekeviä päällystakkeja eli erinomaista englantia puhuvia pohjoiskorealaisia agentteja. Pikainen tarkistuskierrokseni kuitenkin osoittaa, että yhdeksän makuuosaston vaunusta vain yhdessä on 23 hengen ryhmämme ulkopuolisia ja hekin ovat venäläisiä. Myöhemmin ihmisiä tulee muutama lisää, mutta kukaan ei ota kontaktia, kukaan ei kysele. Kiinalaisia kauppamiehiä kiinnostanee enemmän tavaroidensa saaminen onnellisesti rajan yli kuin joukko hulluja länsimaisia valkonaamoja.
Suomalainen matkanjohtajamme ja oppaamme huomauttaa, että jokainen Pohjois-Korean reissu on yllätys myös suomalaiselle oppaalle itselleen. Päällystakkien puute ja junan uutuuttaan kolisevat modernit vaunut mietityttävät häntäkin, mutta varovaista asennetta se ei vähennä. Voihan toki olla, että turistien valvontaa on vähennetty, mutta näin alkuvaiheessa on johtopäätöksien veto vaikeaa. Porukassamme on avaran Pekingin jälkeen aistittavissa varovaisuutta ja hyssyttelyä. Suulaimmat, joihin luen myös itseni, pitävät suunsa kiltisti kiinni.
Kävelymatka makuuvaunusta illalliselle ravintolavaunuun on hykerryttävä kokemus. Täyteen ahdetut kiinalaiset istumapaikkavaunut hiljenevät, kun ojennettujen jalkojen, matkalaukkujen ja käytävällä tupakoivien miesten ohi marssii jono enemmän tai vähemmän vaaleita ja hiljaisia suomalaisia. Tuijotus on avointa ja hämmästynyttä. Tarjoamme visuaalista eläintarhaviihdettä vielä syömästä palatessamme sekä varhain aamiaiselle mennessämme, mutta aamulla matkustajia on jo selkeästi vähemmän.
Heräilen pitkin yötä, sillä sain Pekingin lennolta riesakseni sitkeän yskän. Jännitän myös hieman rajan ylitystä ja valmistaudun henkisesti siihen, että palaan saman tien Dandongista takaisin Pekingiin. Olen varsinaiselta ammatiltani toimittaja, tosin opintovapaalle oleva sellainen. Työnkuvani ei liippaa läheltäkään poliittisen tai uutistoimittajan tointa, mutta Pohjois-Korean virallisen linjan mukaan olen samassa epätoivotussa kategoriassa armeijan henkilöstön kanssa. Passissani on Tukholman lähetystöstä myönnetty viisumi, aivan kuten muillakin, mutta täysin rehellisin tiedoin sitä en saanut. Viihdytän itseäni romantisoimalla tilannetta ja keskittymällä pieneen peitetarinaani.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
