Keskiviikko 22.9.2009: Pysyvät lavasteet

Viimeisenä Pjongjangin aamuna istuksin hotellihuoneen tupakointisyvennyksessä ja katselen alas kadulle (kaksi henkilöautoa, kaksi bussia). Aurinkoisen idyllin rikkoo kaupungin yli kiirivä posotus kovaäänisistä. Messu kestää piirun verran liian kauan, mutta varmasti tulee asia koko kaupungille ja töihin meneville asukkaille selväksi. Loppuun kenties sama nainen lurauttaa laulun, lienee se sama tuttu Kim Il Sungin hymni, joka ajoittain kajahtelee myös hotellin käytävien kovaäänisistä.

Ei puhettakaan, että viimeisenä päivänä löysäiltäisiin. Tavarat kasaan ja bussiin. Ohjelmassa on vetää ennen puoltapäivää läpi sekä valtion taide- että elokuvastudiot. Kiinnostavalta vaikuttava aamupäivä masentaa minut lähes täysin, vapaa taide kun tuntuu olevan uppo-outo käsite. Kuvataiteilijat koulutetaan valtion kouluissa ja he tekevät työtä valtion studiolla. Töistä saadut rahat menevät suoraan valtiolle, sillä kyllähän taiteilijoiden pitää ylläpitonsa, työskentelytilansa ja välineensä jotenkin korvata. Oppaamme väittää sitkeästi, että aiheet ovat vapaita, mutta kas kummaa: tapaamallamme maalari-rouvalla on sopivasti kesken Kim Il Sungin syntymäpäivää juhlistaneen ilotulituksen toisinnos. Perinteinen korealainen maisemamaalaus on suosittua, samoin fotorealistiset muotokuvat ihmisistä tai eläimistä. Taidettahan ne ovat toki nekin, mutta jokin tuntuu puuttuvan. Oma käsiala, kenties? Poistuessamme rakennuksesta saamme todistaa taiteilijaväen aamullista musisointia Johtajien muotokuvan edessä.

Filmistudioiden näkemistä odotan kuin kuuta nousevaa, mutta toive nähdä leffan kuvauksia osoittautuu mahdottomaksi. Sen sijaan paikan opas esittelee meille erittäin ylpeänä valtavalle studioalueelle rakennettuja pysyviä lavasteita. Ajatella, että vain Pohjois-Koreassa on ollut varaa ja älyä rakentaa pysyviä rakennuksia elokuvan eri lajityyppejä varten. On historiallista, on japanilaista, on eurooppalaista. Historiallisessa pihapiirissä seisoessamme opas kertoo hurmiossa, kuinka viime vuonna jopa amerikkalaisryhmä oli äimistellyt tätä elokuvateollisuuden huipentumaa. Kuulemme Yhdysvalloissa lavasteet ne vain heiluvat tuulessa, eikä kukaan usko taloja oikeiksi.

Studiot tuottavat vuosittain 6-7 elokuvaa ja ne työllistävät tuhansia ihmisiä. Elokuvateollisuuden ylin auktoriteetti on tietysti Suuri Johtaja, mutta kyllä Rakas Johtaja on sittenkin elokuvaharrastuksellaan kiilannut isänsä edelle. Yli kahdeksansataa elokuvaa henkilökohtaisesti valvonut Kim Il Jong omistaa 2000 filmin kokoelman ja sitkeän länsimaissa kiertävän huhun mukaan hänen lempielokuvansa on Rambo. Näilläkin studioilla on valtava Suuren Johtajan patsas, sillä elokuvataide oli erityisen lähellä hänen sydäntään. Vähän niin kuin 1920-luvun Neuvostoliitossa, massojen taidettahan tässä tehdään pienellä yhteiskunnallisella opastuksella höystettynä.

Ennen lounasta porhallamme vielä läpi kansantaidemuseon, jonka kohdalla toistuu sama historianhalveksunta kuin Kaesongissakin. Vaatepuoli on erityisen kiinnostava, mutta kuulen opastuksesta ehkä neljäsosan. Meillä on nimittäin melkoinen kiire syömään. Viimeinen jokilaivalla nautittu lounas onkin varsin mainio ja joelta on hyvät kuvausmahdollisuudet Juche-tornille, jossa käväisemme vielä ennen lentokentälle lähtöä. Tornin alaosa on täynnä juche-aatteen opiskelijoiden Pohjois-Koreaan lahjoittamia laattoja, ja kyllä, sieltä löytyy sekä koko Suomen kattava seura ja myös ainakin Vaasa, Kuopio ja kotikaupunkini Oulu. Torniin on kuulemma joskus päässyt ylöskin asti, mutta nyt näyttää varsin hiljaiselta. Tornin alaosaa vartioi nuori poika mustassa pusakassaan ja kiinnitän huomiota harvinaiseen asiaan, uteliaaseen ja avoimeen katseeseen. Eteenpäin tiukasti tuijottavien hyvien kansalaisten jälkeen moinen tavallinen reagointi tuntuu kummalliselta.

Lentokentälle on kamala kiire, mutta kun pääsemme paikalle, ei siellä ole lisäksemme ketään. Yksinäinen liikenteenohjaajatyttö seisoo vartiossa parkkipaikan ja tien risteyksessä. Lentohenkilökunta kävelee bussimme rinnalla kohti kenttää. Tullimiehetkään eivät ole vielä paikalla, joten jätämme tavaramme alakertaan ja menemme aiheuttamaan hämmennystä yläkerran teehuoneeseen. Kuvauskielto on voimassa täälläkin, mikä on sääli, sillä yhden lennon aikataulu odotushallin seinällä on harvinainen näky. Virallisesti Pekingiin pääsee viikossa kahdesti, mutta tietysti kenttää käytetään aikataulussa näkymättömiin lentoihin. Ainakin pari konetta tuntuu nousevan ja laskeutuvan odotteluaikanamme.

Yritän viime minuutilla luoda jotain yhteyttä naispuoliseen oppaaseemme kysymällä osoitetta, johon voin lähettää yhteiskuvamme. Ei puhettakaan. Minun pitäisi lähettää kuva suomalaiselle matkatoimistolle, joka pistää sen seuraavan Pohjois-Koreaan tulevan porukan mukaan. Just. Jätän hänelle kuitenkin osoitteeni ja jopa sähköpostini. Mistä sitä koskaan tietää.

Turvatarkastus on löysempi kuin aikoihin missään maassa. Porukallamme kilisevät pikkupullot ja kolikot taskuissa, eikä turvamies voisi vähempää välittää. Laukkujen sisältö ei kiinnosta, kameroihin ei kosketa. Päällimmäiseksi jää tunne, että Pohjois-Korea huokaisee syvään helpotuksesta poistuttuamme maasta.