Ilmankos junamatka kestää niin kauan, kun rajan ylitykseen on varattu kokonaiset neljä tuntia aikaa. Dandongin puolella kiinalaiset rajavartijat ovat ystävällisiä ja hymyileviä jopa siinä määrin, että kun ruumiinlämmön meiltä mittaava nainen huomaa minun potevan lievää kuumetta, hän jättää sen kategorisesti huomioimatta. Tapamme aikaa Dandongin uutuuttaan kiiltelevässä, valtavassa ja erittäin tyhjässä asemarakennuksessa. Osa porukasta tekee tax free -ostoksia ja pääsemme toteamaan, että Moskovasta tulleiden joukossa on muutama turkkipukuinen etuoikeutettu, jotka pääsevät jopa vaeltelemaan kaupungin puolelle. Meille moista ylellisyyttä ei sallita.
Enpä olisi uskonut, että ensimmäinen asia, joka Pohjois-Koreasta tulee rajajoen ylityksessä näkyviin, on maailmanpyörä. Joen rannalle pystytetty pieni huvipuisto on surullisen nostalginen näky liikkumattomissa, vanhoista lentokoneen osista tehdyissä laitteissa istuvine ihmisineen. Tilanne menee nopeasti ohi, vaunumme pusketaan raja-asemalle, jossa valokuvaus on ehdottomasti kielletty ja aika tuntuu pysähtyneen viidenkymmenen vuoden päähän.
Meille jaetaan kaksi lappua, joissa udellaan perustietojen lisäksi meidät Pohjois-Koreaan kutsunutta tahoa ja kiellettyjä esineitä. Muiden matkojen vastaisesti on tällä kertaa ruksittava yksi kohta kiellettyjen tavaroiden listasta, ”Publications of any kind”. Lapun takapuolelle listaan myös kamerani, iPodini ja erittelen jokaisen neljästä kirjastani. Oppaamme toivoo, että tupakka- ja mustekynälahjukset saavat rajavartijat suhtautumaan leväperäisesti ryhmän matkatavaroihin, eikä niitä pengota pohjia myöten.
Vaunussa ja hyteissä pyörii univormuista päätellen sekaisin rajavartioita, tullimiehiä ja armeijan väkeä. Meidän hyttiimme istahtava tullimies on pieni ja pyöreäkasvoinen, jonka silmissä tuikahtelee varovainen hymy. Tylytys seuraa tulkintani mukaan suurimmilta osin kielimuurista ja tavaroiden penkominen tuntuu melko näennäiseltä. Jokainen meistä otetaan käsittelyyn yksittäin, mutta harrastelijajärkkärini ei tunnu miestä kiinnostavan, saati taskusoittimeni. Ainoa asia, jota kohtaan mies osoittaa mielenkiintoa, on Willoughbyn matkaopas ja siitäkin alkupään karttaosuus. Rinkkaani hän ei halua kajota, vaikka muiden matkalaukut on käytetty auki.
Virallisen osuuden jälkeen seuraa varsin sekava ja hilpeäkin tunti. Hytissämme vierailee tämän tästä pitkähkö, avoimesti hymyilevä upseeri. Syynä ei suinkaan ole vaalea viehätysvoimamme, vaan yläpedille oppaan (tarkoituksella?) jättämät Nescafe-pussit. Kun upseeri hoksaa, että tarjolla on ilmaista kahvia (”kopi”), katoaa paketista nopealla tahdilla puolet, kun mies jakelee pitkulaisia pusseja kuin omiaan. Myös oppaan mukaan varaamat mainosmustekynät tekevät hyvin kauppansa, mutta vain kahdelle valikoidulle miehelle. Tupakkakartonkia sen sijaan ei tullimies uskalla ottaa suoraan vastaan suoraan, vaan pakkaa sen huomaamattomasti loppuvaiheessa laukkuunsa, jonka käy siirtämässä aiemmin hyttiimme vaivihkaa.
Lisäviihdettä rajavirkailijat saavat, kun naisten käsilaukkujen penkomisen yhteydessä kameroita aletaan käydä läpi tarkemmin. Oppaamme on unohtanut poistaa pokkarinsa muistikortilta Afrikan-kuvia, samoin viereisessä hytissä on videolle jäänyt materiaalia perheen pojan ralliautoilusta. Omalta kameraltani käydään läpi edellisenä päivänä räpsityt Peking-kuvat. Ja kaikki nämä kahteen kertaan. Kun nimittäin pitkä upseeri on ”tarkistanut” kameroiden arveluttavan sisällön ja silminnähden nauttinut eksoottisten eläinten katselusta, seuraa sama ruljanssi lyhyen tullimiehen kanssa. Pikakahvista ehditään myös tarjoilla toinen kierros.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti